lauantai 24. helmikuuta 2018




ENGLISH ONLY

Horajaa enklantia ku nuoriso
kansaanvälisyyren sokakaukalolla
(Eteläpohjalaista sananpartta mukaillen)





Suomalaisten kansallinen itsetunto on velliä paperipussissa. En tiedä mutta epäilen, ettei missään muussa maassa vähätellä kirjakieltä ja omaa identiteettiä niin kuin Suomessa. Molempien rakentaminen kesti vuosisatoja, mutta nykyinen sukupolvi näyttää pyrkivän tuhoamaan ne kansainvälisyyden tekopyhällä perusteella. Sanotaan ettei meillä ole mitään omintakeista, kaikki on vain lainaa muilta. Kysynpä vain, että millä kansalla sitten on? Kulttuurit ovat aina sekottuneet ja hyvä niin, sillä vain sen avulla on osattu luoda uutta.

Helpot uutiset väittää että suomenkieli on rakas ja tärkeä. Ehkä se meille muille onkin, mutta ei valtion omistamalle Finavialle. Helsinki-Vantaan lentokentästä on tehty niin kansainvälinen, että siellä on vain englanninkieliset opasteet. Pitäisin kansainvälisempänä sitä, että tekstiä löytyisi muillakin kielillä. Jos se on mahdotonta, niin vähimmäisvaatimus on, että vieraat näkevät kentällä myös kyökkikielillä kirjoitetut eksoottiset tekstit. Siis suomeksi ja ruotsiksi. Janne Saarikivikin on asiaa ihmetellyt Aamulehdessä 3.12. Hän kirjoittaa, ettei tällaista ole muualla, ei yhdessäkään englanninkielisessä maassa eikä Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa, ei missään. English only-meininki on ihan suomalainen ilmiö. Ohikulkiessa näin Tampereella parturin mainoskyltin. Se oli kauttaaltaan englantia ja  kohdistettu nuorille. Maaseudulla pienen kaljakapakan ovella törmään tiedon-virtaan, ovessa on lappu ”OPEN”, vain se eikä muuta. Viime vuosisadan alussa oli junavaunuissa kieltotauluja: älä sylje lattialle. Spotta ej på golvet. Jossain vaiheessa kielten tärkeysjärjestys oli vaihtunut ja suomiteksti oli ensin. Nykyään näyttää siltä, että kohtapuoliin kaikissa vessoissa on vain englanninkieliset käyttöohjeet ja kiellot vain maan alkuasukkaille.
Kuka vastaa tästä kehityksestä ja millä sitä perustellaan? Perustuslaissa turvataan kansalliskielten asema, mutta miksi valtio rikkoo omaa lainsäädäntöään? Suomenkielen puolesta saatiin tapella pitkään ja hartaasti. Kehityksen juuret löytyvät jo kaukaa menneisyydestä, jolloin suomesta pyrit-tiin tekemään jossakin pohjoisen reservaatissa ylläpidetty muinaismuisto. Näinhän tässä on käymässä eikä siihen tarvita vieraita päättäjiä. Intomieliset ”kansainvälistäjät” löytyvät nykyään meiltä, ihan omasta takaa.
Joskus syksyllä illan uutisissa kerrottiin Oulujoen lohenviljelystä. Siellä yritetään saada lohikanta palaamaan entiseen lohijokeen. Olin kuulevinani, että lohenpoikasille opetetaan jo alusta lähtien englannin kieli.Tätyyhän niiden opetella kansainvälisyyttä ennen valtamerille seilaamista.



lauantai 17. helmikuuta 2018

PAHOLAISET


Ihmisen elämä
on vain varjon uni
(Pindaros)



Tiede jakaa mielestään oikeaa tietoa todellisuuden olemuksesta. Siihen on vaikea soveltaa Heideggerin käsitettä sein und zeit. Eyvid Johnsson käsitti tämän ja kuvasi näkemänsä romaanissa Tulta ja ruusuja. Eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä kolme paholaista kiipesi ursulaluostariin. Ensimmäinen, joka oli keskikokoinen ja hyvin ketterä, oli nimeltään Astarot. Toinen, raskasliikkeisempi ja mietteliäämpi oli Sabulon. Kolmas, Asmodeus tavattoman notkea ja eloisa. He kuiskailivat latinaksi, joka ei ollut parhaan luokan kieltä, mutta heidän sanojaan ei voinut käsittää.

Heidegger oli natsi, mutta taisipa olla silti oikeassa ainakin siinä mitä paholaisten käytökseen tulee. Historiantutkimuksessa Sein und Zeit tarkoittaa sitä, että nykypäivän käsitteitä ja ajatuksia ei saa projisoida menneeseen aikaan. Kukapa noita paholaisia ja niiden käytöstä on tutkinut, että voisi väittää Eyvindin olevan väärässä. Asmodeus tovereineen istuu jokaisen ostohysterian vallassa tavaratalon käytävillä ravaavan asiakkaan harteilla.Nykyään nuo paholaiset kuiskailevat englanniksi ja yllyttävät ostamaan lisää ja enemmän tarpeetonta tavaraa, joka sitten viedään kierrätykseen tai kaatopaikalle. Sabulon ja Astarot hämmentävät kansainvälistä keitosta, jonka huuruista kehkeytyy uusia sotia ja terroritekoja.

Hyvät ihmiset, ei natseja ole sukupuuttoon tapettu! Nehän pyörivät näkymättöminä kaikkialla, eri puolueissa ja diktatuureissa, demokratioissa ja liittovaltioissa. Ne ovat huomaamatta livahtaneet tavarataloista ja pörsseistä eduskuntiin  ja kansainvä-
listen liikeyritysten johtokuntiin. Ne ovat  liittovaltioaatteiden apostojeja, puhuvat kansainvälisyydestä ja demokratiasta, omistavat kaikki osakkeet ja voivat hyvin.



lauantai 10. helmikuuta 2018

PÄIVÄ JOKA EI TULLUT TAKAISIN






Vanha valokuva tipahti piilopaikastaan ja jäi häiritsemään näkökenttää. Kuvassa
näkyi kapea kaistale mäntymetsää ja säleaita. Tuijotin vuosien takaista näkyä
mitään ajattelematta. Jokin kaihersi mieltä. Ehkä syy oli säässä, oli vähän tuulinen, kalpea elokuun päivä. Sellainen joka muistuttaa ettei tule koskaan enää takaisin. Ilmavirta puhaltui järveltä, liihotti etäistä korppia vastentahtoisesti mustan räystäänlipan taakse näkymättömiin. Ainakin näissä muistoissa.

Vuosikymmeniä sitten oli koottu tavarat kahteen fanerilaukkuun ja hyvästelty
tutut huonekalut jälleennäkemisen toivossa. Minä olin itse piilottanut uuden
puuautoni hetekan alle. Äiti oli peitellyt uuden astiaston ullakolle savupiipun juu-
relle, hienoon hietaan. Kotia ohittavalla tiellä junnasi kirjavaksi maalattu maasto-
auto kohti vaaran rinteellä olevaa ampumarataa. Auton kyljessä oli mustaval-
koinen Maltanristi.

Työpöydällä edessäni lojui nyt kulunut lompakko. Parin nuhruisen setelin lomasta
näin kaistaleen toisenkin valokuvan reunaa. Vedin kuvan esiin ja tunnistin sen
kaukana pohjoisessa reväistyksi maisemaksi. Äidillä oli siinä kukikas pusero jos-
sa oli topatut olkapäät. Isällä oli asetakki ja hän katsoi kuvassa vakavana kohti.
Minä istuin heidän välissään neljä vuotiaana. Taustalla häämötti huolimattomasti
levitelty kulissi, jonka kääntynyt taive pilkotti katsojaa silmään. Se esitti järveä ja mäntypuita, kuviteltua rantamaisemaa. Istuinpenkin alla saattoi erottaa kaksi valkeaa täplää. Tupakannatsoja joita ohikulkijat olivat heitelleet kulissin juurelle.

Katsoin tarkemmin valokuvan esittämiä menneisyyden hahmoja. Olinko minä
tuossa kuvassa vähän pelokkaan näköinen? Käsien liike oli siinä pysähtynyt
kesken, ikään kuin olisin säpsähtänyt jotakin. Oliko se ehkä linnun varjo vai olin-
ko muistanut jonkin etäisen unen.
Tai ehkä minä näin valokuvaajan kameran linssissä kohti suuntautuneen konepis-
toolin piipun?



lauantai 3. helmikuuta 2018

MATKAILUA

Miete:
En minä kynttilääni vakan alle piilottanut.
Panin sen paperikoriin.



Näin keski-iän kynnyksellä palautuvat mieleen moninaiset elämänkokemukset. Erittäinkin mieleenpainuvia olivat ulkomaanmatkat. Ellei oteta huomioon tosiseikkaa, että satuin syntymään ulkomailla, Priozrskin kaupungissa jolla oli aiemmin ollut parikin muuta nimeä. Mutta kun sankarillinen puna-armeija saapui vapauttamaan tuon seutukunnan, se havaitsi että kysymyksessä on kappale ikivanhaa äiti-Venäjää ja palautti paikkakunnille niiden oikeakieliset nimet.

Ensimmäisen varsinaisen matkan ulkomaille tein Oulusta kauppabussilla Luulajaan. Rajan ylitys Haaparannan puolelle sai aikaan isänmaallisen tunnelman, joka ilmeni laulussa Kotimaani onpi Suomi. Vaihtaminen vasemman puoliseen liikenteeseen oli monille matkustajille ylivoimainen pakkoliike, joka aiheutti poliittista päänsärkyä. Politiikalla oli osuutta myös Saksan matkalla. Silloisessa Berliinin tunnelissa, jonka kautta pääsi lännen Sodomasta idän Gomorraan, minut pidätettiin
kolme kertaa. Syynä oli valkoinen parta, josta syystä Itä-Saksan poliisi piti minua valkobandiittina. Pääsin vapaaksi laulamalla Internationaalia kontinkielellä.

Virossa minut säikytettiin pahan kerran. Puolen päivän seutuvilla hotellihuoneeseen säntäsi henkilö, joka ilmoitti olevansa ruumiin koristaja. Joku vasta myöhemmin valisti minua, että virolaisilla on niin outo huumorintaju, että nimittävät siivoojaa tuolla tavoin. Suoraluonteisempia virolaiset kyllä ovat suomalaisiin verrattuina, koska antavat häille ihan oikean nimityksen: pulma. Kaupassakin koin yllätyksen. Kysyin myyjältä kohteliaasti Kas ma saan kassi. Tarkoitin tietysti kauppakassia,
mutta minulle tuotiin nähtäväksi kulkukissa. Kissa kun on siellä päin kassi. Hotellin portsari kehtasi kysyä kas sul on naine? Peräsi tietoa siitä onko ihastuttava rouvani mukana, mutta minä ymmärsin väärin ja olin närkästynyt. Että kehtasi kaikkien kuullen kysyä onko minulla joku nainen föliyssä! Koska en heti kuullut kysymystä, vastasin hänelle että ai täh. Joka kuulemma merkitsee kiitos
mutta tulkittiin nähtävästi hölmistyneeksi kysymykseksi. Ja niinpä hotellihuoneessani vartoi ihka outo, hyvin maalattu fröökynä.

Kyllähän noita väärinymmärryksiä sattui siellä ja täällä. Pariisissakin jouduin epähuomiossa väärään kyökkiin, kun piti etsiä miesten vessaa. Se oli siivouskomero, jonka ovi napsahti kiinni ja jossa sain viettää puolituntisen vihaisen ruumiinkoristajan kanssa kahden. Onneksi hän ei ollut ruotsalainen, sillä he ääntävät oon uuksi.