PÄIVÄ JOKA EI TULLUT TAKAISIN

Vanha valokuva tipahti piilopaikastaan ja jäi häiritsemään näkökenttää. Kuvassa
näkyi kapea kaistale mäntymetsää ja säleaita. Tuijotin vuosien takaista näkyä
mitään ajattelematta. Jokin kaihersi mieltä. Ehkä syy oli säässä, oli vähän tuulinen, kalpea elokuun päivä. Sellainen joka muistuttaa ettei tule koskaan enää takaisin. Ilmavirta puhaltui järveltä, liihotti etäistä korppia vastentahtoisesti mustan räystäänlipan taakse näkymättömiin. Ainakin näissä muistoissa.

Vuosikymmeniä sitten oli koottu tavarat kahteen fanerilaukkuun ja hyvästelty
tutut huonekalut jälleennäkemisen toivossa. Minä olin itse piilottanut uuden
puuautoni hetekan alle. Äiti oli peitellyt uuden astiaston ullakolle savupiipun juu-
relle, hienoon hietaan. Kotia ohittavalla tiellä junnasi kirjavaksi maalattu maasto-
auto kohti vaaran rinteellä olevaa ampumarataa. Auton kyljessä oli mustaval-
koinen Maltanristi.

Työpöydällä edessäni lojui nyt kulunut lompakko. Parin nuhruisen setelin lomasta
näin kaistaleen toisenkin valokuvan reunaa. Vedin kuvan esiin ja tunnistin sen
kaukana pohjoisessa reväistyksi maisemaksi. Äidillä oli siinä kukikas pusero jos-
sa oli topatut olkapäät. Isällä oli asetakki ja hän katsoi kuvassa vakavana kohti.
Minä istuin heidän välissään neljä vuotiaana. Taustalla häämötti huolimattomasti
levitelty kulissi, jonka kääntynyt taive pilkotti katsojaa silmään. Se esitti järveä ja mäntypuita, kuviteltua rantamaisemaa. Istuinpenkin alla saattoi erottaa kaksi valkeaa täplää. Tupakannatsoja joita ohikulkijat olivat heitelleet kulissin juurelle.

Katsoin tarkemmin valokuvan esittämiä menneisyyden hahmoja. Olinko minä
tuossa kuvassa vähän pelokkaan näköinen? Käsien liike oli siinä pysähtynyt
kesken, ikään kuin olisin säpsähtänyt jotakin. Oliko se ehkä linnun varjo vai olin-
ko muistanut jonkin etäisen unen.
Tai ehkä minä näin valokuvaajan kameran linssissä kohti suuntautuneen konepis-
toolin piipun?