MATKALLA.

                  

Ei ihminen ole kemiaa. Ei hän ole kvarkkipilvi joka pyörii loputtomasti ilman päämäärää ja tarkoitusta. Ihminen tuntee olevansa. Hänen päänsä on täynnä ajatuksia. Ne eivät ole näkyviä, koska ne eivvät ole ainetta, materiaa. Kun ihminen kuolee, hän ei lakkaa olemasta. Ajatusten ja tunteiden pilvi jää jäljelle, olemaan tässä maailman kaikkeudessa, jonka hän tietää seitsemäntoista miljardia vuotta vanhaksi. Hän tietää senkin, että aika on hänen itsensä luoma käsite, jota ei todellisuudessa ole olemassa. Seon vain ihmisen mielikuvituksessa, siinä mikä erottaa hänet eläimestä.

Katso kadulle. Näet siellä Chopinin kulkevan kumarassa ja aatoksissaan. Häntä seuraa sävelten pilvi. Joka ei koskaan katoa.

On vaikea käsittää olotilaa, jossa vain on olemassa ja josta puut-tuvat käsitteet ylös ja alas, ennen ja jälkeen, vasen ja oikea, väärin ja oikein, viha ja rakkaus. Olotilaa, jossa muistot kulkevat mukana siellä toisessa ulottuvuudessa. Siellä missä näköpiiirissa on vain helvetti ja taivas.

Ihminen on nyt valinnan edessä. Kumpaan hän haluaa jäädä? Taivaan portilla pääsymaksu on nöyryys ja anteeksi anto, myötätunto jonka syvällisempi nimi on rakkaus. Mielen rauha, joka syrjäyttää vihan ja katkeruuden.

Kvanttifysiikasta on opittu tiettämään, että mahdoton on mahdollista. Esine voi olla kahdessa tai useammassa paikassa samaan aikaan. Miksi ei siis olemus, joka kaipaa tähän entiseen maailmaan, jossa kaikki muistot ovat. Jossa ovat ne jotka olivat läheisiä ja joita kohtaan tunsi rakkautta. Hekin ovat olemassa, nyt ja aina. Oma tahto on vielä jäljellä, vaikka kaikki muu on muuttunut ja kadonnut. On tehtävä valinta. Valo vai loputon pimeys.’

Meitä lähestyy tutulta näyttävä hahmo, joka saoo: ego sum via, veritas et vita. Minä olen tie totuus ja elämä. Joka elää ja uskoo, ei ikinä kuole. (Joh: 11:25)