lauantai 23. helmikuuta 2019




VAIKKA SE OLISIKIN UNTA


Miete:
Halkaiskaa halko, ja minä olen siellä 
kohottakaa kivi, ja löydätte minut sieltä
(Tuomaan evank. Log 77:120)
Kuva: Juho Yli-Rajala 








Ylhäällä puhaltaa kylmä viima. Kattopellit kolisevat ja askel lipsuu huuruisilta tikkaitten puolilta. Räystäs siintää jo lähellä  aivan käden ulottuvilla. Näen miten talonmies haahuilee etupihalla ja etsii lasten piilottamaa lapiota. Aprikoin että onpa hyvä, kun ovat sentään suunnitelleet tähän tikkaiden kohdalle kapean
luukun katolle johtamaan. Kokeilen nostaa sitä, mutta saranat ovat ruostu-
neet. Niiden kirsku hävettää minua ja näen kuinka talonmies tähyilee nyt jo
ylös, käsi silmiä valolta suojaamassa. Kattoluukku kohoaa vain suurin ponnis-
tuksin ja silmien eteen aukeaa katon peltiaavikko tummine savupiippuineen,
ilmanvaihtotorvineen ja pyörivine venttiileineen. Etäisiä, sykkiviä valojakin on,
ja tuuli valittaa katon hiljaisuutta.

Hänen täytyy olla täällä jossakin, ajattelen ja annan katseen kiertää kattomai-
semassa. – Anna, missä sinä piilottelet?

Häntä ei vaan näy. Tai ehkä varjo häilähtää antenniviidakon takana ja näyttää
hetken kuin joku juoksisi naapurirakennusta kohti. Mielessä käy epäilys, että
Annan sairaus onkin ollut liikkumatonta teeskentelyä. Hänet on saatava kiinni,
hänelle on pakko selittää. Kattopellit kumajavat askelten alla, varjo katoaa ja
kun kävelen siihen suuntaan, näen mustan kuilun. Rakennusten välinen syvä
sola. Katu alhaalla, kapenevien ikkunarivistöjen takana. Pysäköityjä autoja öi-
sessä yksinäisyydessä, laseissa kalpea sininen himmer.

Anna seisoo vastapäisen talon katolla ja katsoo minua vaieten. - Älä tule siitä
kohtaa, sinä putoat! hän kuiskaa.

Kuinka etäältä ja silti aivan vierestä tuo ääni kuuluukaan, ja vaimeana. Siinä
on tuttu sävy, se joka aina pitkien matkojen ja erossaolon jälkeen sykähdytti
sydänalaa. Mutta nyt kuilun syvyys vetää puoleensa, sitä on vaikea vastustaa.
Anna seisoo ja hymyilee, sinä tulit sittenkin! Tunnen kuinka ilmavirta tempaa
nopeaan pudotukseen, joka aluksi tuntuu pelottavan lopulliselta, mutta hidas-
tuu ja mielen täyttää riehakas riemu: minä osaan lentää!

Laskeudun polvilleni kadun pintaan ja huomaan, että Annakin on tullut paikal-
le sama iloinen hymy silmissään. Minä halkaisin halon ja käänsin kiven, hän
sanoo ja kävelee kohti. Tässä minä nyt silti vielä olen.

Ja minä kuulen hänen sanainsa äänen ja vaivun horroksiin kasvoilleni,silmät
maata vasten. Ja katso, käsi koskettaa minua ja ravistaa hereille, mutta
Anna on jo kadonnut. Kaikki olikin vain unta.

Kasvosi 1992 WSOY; vaikka se oisikin…2019)








lauantai 16. helmikuuta 2019



ILOISENA  AINA


Miete:
Sain hältä valkoruusun rintahain






Pääsin livahtamaan pyöröoven kautta salaa ulos kadulle. Hiprakassa mölisevä kaveriporukka jäi ravintolaan odottamaan. He olivat valmiita lähtemään minun mukaani koska halusivat ehdottomasti nähdä Johannan. Pikku pienissä minä olin vähän suurennellut asioita ja nyt
he luulivat Johannaa kuuluisaksi malliksi. Missä sinä siihen törmäsit, he utelivat kateellisina. Eikö se ole liian laiha, joku tiedusteli vino ilme naamalla. Puhuuko se kieliä, vaikka italiaa tai ranskaa?

- Vähän me ranskaa aina joskus, minä valehtelin. – Ihan vaan siksi että taito säilyy.

Je t´aime oli ainoa tokaisu minkä minä jotenkuten osasin ja senkin
äänsin luultavasti päin mäntyä. Mutta eihän tuo kapakan älykköremmi
sitä tiennyt. Niille riiti kun saivat riidellä siitä kumpi on parempaa, viini
vai kalja. Oli keksittävä pakotie ja häivyttävä salaa, sillä varmaan tuo
porukka tuppasi kotimatkalle mukaan Johannan nähdäkseen.

Onnistuin pakenemaan huomaamatta. Kerrostalomme ulko-ovi oli vie-
lä auki, ja nyt sitten harppomalla raput ylös kolmanteen kerrokseen. En
halunnut käyttää hissiä, jonka ääni sai talonmiehen heti kurkoilemaan
paikalle. Kotiovi tuijotti vastaan syyttävänä ja hiljaisena. Avaimet vain
taskun pohjalta ja ovenkoloon, kierros ja naks. Ovi aukeni naristen.

Tuntui vähän tunkkaiselta. Aamulla oli kiiireessä tippunut vaateripustin
lattialle ja kirjeluukun alla oli kasa lehtiä ja mainoksia. Heitin pikkutakin
tuolinkarmille ja suunnistin kohti keittiötä. Oli merkillisen hiljaista.

- Kukkuu Johanna! Kotona ollaan taas.

Hän ei vastannut, mutta tunsin kyllä tämän lyylin huumorin ja käytös-
tavat. Hän oli tietysti taas piiloutunut kun kuuli että minä tulin kotiin.
Nostin postit lattialta pöydälle ja suljin ulko-oven takalukkoon. Siltä va-
ralta, että se juoppokopla kertyisi oveni taakse kärkkymään sisäänpää-
syä. Eihän niitä pidätellyt kellonaika, varttia vaille yhdeksän illalla. Säälli-
sen virkamiehen nukkumaanmenoaika.

- Johannaaa…!  Ei vastausta. Vähän minua pyrki nyt hymyilyttämäänkin.
On tietysti livahtanut taas vaatekomeroon, omien hameidensa ja pitsiröy-
helöittensä kätköön. Piti tässä taas vähän leikkiä kuurupiilosia.

- Onkos Johanna kokonaan kadonnut kun ei tyttöä löydy mistään, mielis-
telin sellaisella äänellä jota käytetään kun lapsille puhutaan. Johannasta
se oli hauskaa. Kiertelin pitkin huushollia, kurkin vuoteen alle ja parvek-
keelle. Panin kahvikeittimenkin valumaan. Sitten minua alkoi kyllästyttää.

- Et kai sinä vaan ole taas sinne komeroon piiloutunut, sanoin ja avasin yl-
lättäen vaakekaapin oven. Ja toden totta! Siellähän Johanna seisoi silmieni
edessä koko pituudessaan komeron seinään nojaten. Hän oli kyllä pukeissa,
olinhan hänet aamulla itse pukenut, mutta tukka oli sekaisin. Tumma kieh-
kura peitti vasemman silmän, suupielessä ohut hymy. Hän ei koskaan pyris-
tellyt vastaan ja antoi nytkin kantaa kamariin vuoteelle makaamaan.

Iloisena aina, näin mä armahain
hymyhuulin hän mua riensi vastahan,

lauleskelin hänelle rauhoittavasti. Johannan silmässä oli pieni särö kun siihen
sattui kaapin oven terävä kulma. Meidän pitäisi mennä tuon silmän takia lää-
käriin, mutta miten tässä tulisi menetellä kun hän on mallinukke, muovia, ja
silmäkin on lasia.    (2019)

lauantai 9. helmikuuta 2019



MAKASIN PÄIVÄPEITOLLA


Miete:
Muiden tekemistä virheistä saan aina
päänsärkyä. Siksipä teenkin ne mieluummin itse.
Syyspuut; Hoo Moilanen
   





Makasin päiväpeitolla ja mietin, että onko mitään todellisuutta olemassa ja voisiko sitä ehkä kosketella. Mietin ja laskin samalla kattolaudoituksen rivistöjä. Aina minä sekoilin niiden kanssa, sain joka kierroksella eri tuloksen.
Ensin kaksikymmentäkolme, sitten kaksikymmentäviisi. Se oli turhauttavaa.

Kirjoituskone lojui edelleen käyttämättömänä huoneen ainoalla pöydällä. Eikä se mitenkään outoa ollut, sillä nythän elettiin vielä 1980-lukua. Olin minä sentään kirjoittanut siihen isoilla kirjamilla: VEERA. Ehkä hän olikin käynyt
sitä salaa ihailemassa, ja oli siksi nyt ärsyttävän ylimielinen kun vilaukselta tavattiin. En edes muista mitä hän sanoi ja puhuimmeko yleensä yhtään mitään. Juolahti mieleen sekin ajatus, että olisiko Veerallani parhaillaan vaihdevuodet, mutta kun en nyt tällä haavaa muistanut hänen ikäänsä. Vaan nuori hän vielä oli, luultavasti ja muistaakseni.

Nousin siis vuoteelta ja päätin vihdoin kirjoittaa muutaman ylösrakentavan
sanan. ”Ylösrakentava” –sanan olin oppinut äidinkielen opettajalta, joka oli
haukkunut sen kelvottomaksi. Toisekseen olin perin juurin kyllästynyt muo-
tiin, joka on yltänyt aina viime vuosisadan alusta tänne nykypäiviin. Nimit-
täin yhdistelmään lierihattu ja pikkutakki. Katsoipa mitä tahansa amerikka-
laista elokuvaa, niin siinä mies istuu ravintolassa hattu päässä ja ryyppää
olutta suoraan pullon suusta. Minusta se on sietämätöntä, mutta toisaalta,
eihän muuta voi noilta punaniskoilta odottaakaan. On vaikea kuvitella ame-
rikkalaisia jenkkejä, jotka käyvät keskenään sivistynyttä sananvaihtoa siitä
kumpi astuu edeltä avatusta ovesta :
- Ei millään muotoa, vasta Teidän jälkeenne, mister hyvä!
- Mutta eihän se käy laatuun, söör. Tulen vasta Teidän jälkeenne ja sil-
lä hyvä, söör.

Nän he jatkavat tuskastuttavan kauan pääsemättä yksimielisyyteen. Siinä
he ovat aivan samanlaisia kuin Gogolin venäläiset virkamiehet. Tämä luon-
teenlaatu näkyy Venäjän ja Yhdysvaltain polittikassa, harva sitä on ymmärtänyt yhtä selkeästi kuin minä. Aionkin siitä nyt kirjoittaa, mutta ensin on etsittävä opaskirja jossa neuvotaan miten hyvä essee syntyy jos on syntyäkseen. Eihän se voi vaikeaa olla, koska kaikki alakoululaisetkin kirjoittavat  nykyään esseitä. Sellaiset maatiaiset sanat kuin aine, lastu, kertomus ja tarina ovat kuolleet arkaismeina. Pakinat ovat kolumneja, kaskut anekdootteja. Kehityksen huipulla näemme narratiivin, joka sädehtii oppineimpien päälaella laakeriseppelen ympäröimänä ja haisee sekin kovin oppineelle.
Näitä mietin ja ehkä vähän juttelinkin itsekseni. Jostakin sivummalta kuulin
huomautuksen, että sinä itsehän tässä olet se joka eniten haisee. Vaan mitäpä tuosta, sillä en mielelläni puutu omiin asioihini.  (2019)

Tämän varsin oppineen narratiivin kirjoittajalle,
Hoo Moilaselle myönnettiin helmikuun kirjallisissa
juhlallisuuksissa Ruuneperin torttu.


lauantai 2. helmikuuta 2019

LOMITTUMINEN



Miete:
Millä mitataan matka liian kauas?
Alkukala pyörillä. Kerttu 5v.





Lomituin tänään lapsuuden aikaisen itseni kanssa. Pääsin tasapainoon ja meistä tuli yksi ja ainoa tiedostava kokonaisuus. Me lomituimme toisiimme, niin kuin kvanttifyysikot sanovat. Kokonainen persoonan puoli siirtyi ajassa taaksepäin, ja matkassakin. Olihan Kokkolaan täältä matkaa satoja kilometrejä. Lohduttauduin ajatuksella, että ei pidä hämmentyä teleportaatiostakaan. Näihin päiviin asti se on ollut tiukkapipoisten mielestä huuhaata, nyt sitten nämä jo mainitut  valopäät, ne tiukkapipoisimmat skeptikotkin myöntävät ilmiön todeksi. Nimittäin sen, ettei lomittuneiden hiukkasten olemassaolemisen tunteelle ole kahdessa paikassa viihtyminen samaan aikaan mahdotonta. Näin ikkunasta sateisen tien, mutta kun suljin silmät näin sataman ja kuulin laivan sumusireenin paksun huhuilun.

Näinhän minä nyt myös vuosikymmenien takaisen kaverini Pekan, joka oli juuri askarrellut moottoripyöränsä kimpussa asevarikolla, sen suuren varastohallin luona. Sen hallin, jonka pihalla oli joskus jonossa tykkejä, korvat lurpallaan. Pekan kädet olivat suttuiset, hänellä oli se tuttu tummanpunainen pusero päällään. Siihen aikaan mieltä häiritsi vähän nätti Maija, johon me molemmat olimme ihastuneet, ja aivan erityisesti minua häiritsi, että Maija oli kuulemma sanonut tykkäävänsä Pekasta. Mi-
nusta hän ei sanonut sanaakaan. He kävivät samaa koulua ja näkivät toisiaan joka päivä. Minä kävin eri koulua satamassa.

Muistan kuinka Pekka ajeli tuolla pyörällään usein pitkin sorateitä niin että pöllysi. Ilmaan jäi leijailemaan sankka tomupilvi. Joskus minä toivoin, että ajaisipa se ojaan että lakkaisi alituinen leuhkiminen. Pekka piti itseään muita parempana, hän oli majurin poika. Etenkin minua hän oli parempi, sillä minä kävin väärää koulua satamatyöväen lasten kanssa.

En tiedä toivoinko aivan tosissani Pekalle kolaria, ehkä se häilyi jossain alitajunnassa vain. Nyt teeskentelin kiinnostunutta, kun hän esitteli minulle rasvaista pulttia. Siinä hän seisoi hetken ihmettelemässä missä minä olen ollut niin kauan, ja sitten hänen hahmonsa alkoi hitaasti haihtua aikaan. Ei hän enää taakseen katsonut kun minäkin siirryin takaisin nykyiseen itseeni ja jatkoin jotain kesken jäänyttä nyherrystä. Katselin ajankuluksi vanhoja valokuvia varhaisen nuoruuden maisemista. 

Illansuussa soitin toiselle nuoruuden ystävälle Helsinkiin. Meillä ikäihmisillä on sellainen tapa ja taipumus. On pakkomielle ottaa yhteyttä ja kokea useimmiten pettymys. Pitää soitella ja muistella. Usein tuo entinen lapsuuden tai nuoruuden ystävä on kuitenkin muuttunut, eikä häntä voi enää tuntea. Tuttavalta kuulin nyt, että Pekka oli kuollut jo vuosia sitten jossain autokolarissa. Taisi ajaa moot-toripyörällä rekan kylkeen, ei hän oikein muistanut. Mutta kuollut oli, Pekka. (2016)