MAKASIN PÄIVÄPEITOLLA


Miete:
Muiden tekemistä virheistä saan aina
päänsärkyä. Siksipä teenkin ne mieluummin itse.

Syyspuut; Hoo Moilanen

   

Makasin päiväpeitolla ja mietin, että onko mitään todellisuutta olemassa ja voisiko sitä ehkä kosketella. Mietin ja laskin samalla kattolaudoituksen rivistöjä. Aina minä sekoilin niiden kanssa, sain joka kierroksella eri tuloksen.
Ensin kaksikymmentäkolme, sitten kaksikymmentäviisi. Se oli turhauttavaa.

Kirjoituskone lojui edelleen käyttämättömänä huoneen ainoalla pöydällä. Eikä se mitenkään outoa ollut, sillä nythän elettiin vielä 1980-lukua. Olin minä sentään kirjoittanut siihen isoilla kirjamilla: VEERA. Ehkä hän olikin käynyt
sitä salaa ihailemassa, ja oli siksi nyt ärsyttävän ylimielinen kun vilaukselta tavattiin. En edes muista mitä hän sanoi ja puhuimmeko yleensä yhtään mitään. Juolahti mieleen sekin ajatus, että olisiko Veerallani parhaillaan vaihdevuodet, mutta kun en nyt tällä haavaa muistanut hänen ikäänsä. Vaan nuori hän vielä oli, luultavasti ja muistaakseni.

Nousin siis vuoteelta ja päätin vihdoin kirjoittaa muutaman ylösrakentavan
sanan. ”Ylösrakentava” –sanan olin oppinut äidinkielen opettajalta, joka oli
haukkunut sen kelvottomaksi. Toisekseen olin perin juurin kyllästynyt muo-
tiin, joka on yltänyt aina viime vuosisadan alusta tänne nykypäiviin. Nimit-
täin yhdistelmään lierihattu ja pikkutakki. Katsoipa mitä tahansa amerikka-
laista elokuvaa, niin siinä mies istuu ravintolassa hattu päässä ja ryyppää
olutta suoraan pullon suusta. Minusta se on sietämätöntä, mutta toisaalta,
eihän muuta voi noilta punaniskoilta odottaakaan. On vaikea kuvitella ame-
rikkalaisia jenkkejä, jotka käyvät keskenään sivistynyttä sananvaihtoa siitä
kumpi astuu edeltä avatusta ovesta :
- Ei millään muotoa, vasta Teidän jälkeenne, mister hyvä!
- Mutta eihän se käy laatuun, söör. Tulen vasta Teidän jälkeenne ja sil-
lä hyvä, söör.

Nän he jatkavat tuskastuttavan kauan pääsemättä yksimielisyyteen. Siinä
he ovat aivan samanlaisia kuin Gogolin venäläiset virkamiehet. Tämä luon-
teenlaatu näkyy Venäjän ja Yhdysvaltain polittikassa, harva sitä on ymmärtänyt yhtä selkeästi kuin minä. Aionkin siitä nyt kirjoittaa, mutta ensin on etsittävä opaskirja jossa neuvotaan miten hyvä essee syntyy jos on syntyäkseen. Eihän se voi vaikeaa olla, koska kaikki alakoululaisetkin kirjoittavat  nykyään esseitä. Sellaiset maatiaiset sanat kuin aine, lastu, kertomus ja tarina ovat kuolleet arkaismeina. Pakinat ovat kolumneja, kaskut anekdootteja. Kehityksen huipulla näemme narratiivin, joka sädehtii oppineimpien päälaella laakeriseppelen ympäröimänä ja haisee sekin kovin oppineelle.
Näitä mietin ja ehkä vähän juttelinkin itsekseni. Jostakin sivummalta kuulin
huomautuksen, että sinä itsehän tässä olet se joka eniten haisee. Vaan mitäpä tuosta, sillä en mielelläni puutu omiin asioihini.  (2019)

Tämän varsin oppineen narratiivin kirjoittajalle,
Hoo Moilaselle myönnettiin helmikuun kirjallisissa
juhlallisuuksissa Ruuneperin torttu.