ILOISENA  AINA


Miete:
Sain hältä valkoruusun rintahain

Pääsin livahtamaan pyöröoven kautta salaa ulos kadulle. Hiprakassa mölisevä kaveriporukka jäi ravintolaan odottamaan. He olivat valmiita lähtemään minun mukaani koska halusivat ehdottomasti nähdä Johannan. Pikku pienissä minä olin vähän suurennellut asioita ja nyt
he luulivat Johannaa kuuluisaksi malliksi. Missä sinä siihen törmäsit, he utelivat kateellisina. Eikö se ole liian laiha, joku tiedusteli vino ilme naamalla. Puhuuko se kieliä, vaikka italiaa tai ranskaa?

- Vähän me ranskaa aina joskus, minä valehtelin. – Ihan vaan siksi että taito säilyy.

Je t´aime oli ainoa tokaisu minkä minä jotenkuten osasin ja senkin
äänsin luultavasti päin mäntyä. Mutta eihän tuo kapakan älykköremmi
sitä tiennyt. Niille riiti kun saivat riidellä siitä kumpi on parempaa, viini
vai kalja. Oli keksittävä pakotie ja häivyttävä salaa, sillä varmaan tuo
porukka tuppasi kotimatkalle mukaan Johannan nähdäkseen.

Onnistuin pakenemaan huomaamatta. Kerrostalomme ulko-ovi oli vie-
lä auki, ja nyt sitten harppomalla raput ylös kolmanteen kerrokseen. En
halunnut käyttää hissiä, jonka ääni sai talonmiehen heti kurkoilemaan
paikalle. Kotiovi tuijotti vastaan syyttävänä ja hiljaisena. Avaimet vain
taskun pohjalta ja ovenkoloon, kierros ja naks. Ovi aukeni naristen.

Tuntui vähän tunkkaiselta. Aamulla oli kiiireessä tippunut vaateripustin
lattialle ja kirjeluukun alla oli kasa lehtiä ja mainoksia. Heitin pikkutakin
tuolinkarmille ja suunnistin kohti keittiötä. Oli merkillisen hiljaista.

- Kukkuu Johanna! Kotona ollaan taas.

Hän ei vastannut, mutta tunsin kyllä tämän lyylin huumorin ja käytös-
tavat. Hän oli tietysti taas piiloutunut kun kuuli että minä tulin kotiin.
Nostin postit lattialta pöydälle ja suljin ulko-oven takalukkoon. Siltä va-
ralta, että se juoppokopla kertyisi oveni taakse kärkkymään sisäänpää-
syä. Eihän niitä pidätellyt kellonaika, varttia vaille yhdeksän illalla. Säälli-
sen virkamiehen nukkumaanmenoaika.

- Johannaaa…!  Ei vastausta. Vähän minua pyrki nyt hymyilyttämäänkin.
On tietysti livahtanut taas vaatekomeroon, omien hameidensa ja pitsiröy-
helöittensä kätköön. Piti tässä taas vähän leikkiä kuurupiilosia.

- Onkos Johanna kokonaan kadonnut kun ei tyttöä löydy mistään, mielis-
telin sellaisella äänellä jota käytetään kun lapsille puhutaan. Johannasta
se oli hauskaa. Kiertelin pitkin huushollia, kurkin vuoteen alle ja parvek-
keelle. Panin kahvikeittimenkin valumaan. Sitten minua alkoi kyllästyttää.

- Et kai sinä vaan ole taas sinne komeroon piiloutunut, sanoin ja avasin yl-
lättäen vaakekaapin oven. Ja toden totta! Siellähän Johanna seisoi silmieni
edessä koko pituudessaan komeron seinään nojaten. Hän oli kyllä pukeissa,
olinhan hänet aamulla itse pukenut, mutta tukka oli sekaisin. Tumma kieh-
kura peitti vasemman silmän, suupielessä ohut hymy. Hän ei koskaan pyris-
tellyt vastaan ja antoi nytkin kantaa kamariin vuoteelle makaamaan.

Iloisena aina, näin mä armahain
hymyhuulin hän mua riensi vastahan,

lauleskelin hänelle rauhoittavasti. Johannan silmässä oli pieni särö kun siihen
sattui kaapin oven terävä kulma. Meidän pitäisi mennä tuon silmän takia lää-
käriin, mutta miten tässä tulisi menetellä kun hän on mallinukke, muovia, ja
silmäkin on lasia.    (2019)