sunnuntai 18. syyskuuta 2022

 


MISSÄ ON IHMINEN?




Homo sapiens, non sum qualis eram

Auringon säteen lävistämänä, ja äkkiä ONKIN ILTA


Olin kuunnellut jo tovin asiakkaiden keskustelua. Kiinnostuksen aiheina olivat automerkit, moottoripyörät ja ruohonleikkuu kesämökillä. Kun sitä rikkaruohoa tuppaa tulemaan joka paikkaan, ja vielä sekin vaiva, että vesijohto on rikki. Pitää kantaa itse vedet saunaan. Inflaatio syö rahat pankkitileiltä eikä tässä maailmantilanteessa oikein tiedä kannattaako sijoittaa pääomaa mihinkään. Ulkomaille on uskaliasta lähteä kun soditaan ja psykopaatit riehuvat ydinaseilla uhkaillen. Niitty- ja ketokukat peittävät ojan pientareita ja puistikoita vaikka niitä kuinka parturoisi. Rikkaruoho valtaa tilaa ihmisen istuttamilta oikeilta kukilta joilla on suunniteltu järjestys.

Missä on se asiakas, joka luki Jungin psykologiaa ja jonka kanssa käytiin pitkät keskustelut unien merkityksestä? Tai hän jonka kanssa juteltiin tähtitieteen viimeisimmistä saavutuksista, mustista aukoista ja madonreijistä, singulariteeteistä. Entä missä on hän, joka veti yhtäläisyysviivan paranormaalien ilmiöiden ja kvanttifysiikan outouksien väliin. Mihin on hävinnyt ihminen joka kirjoitti runoja tai romaania ja tuli kysymään minulta neuvoja, ikään kuin olisin niitä muka osannut antaa. Häntä kiinnosti myös romantiikan kauden musiikki, ei se raakkuminen ja rähinä mitä nykyään tarjotaan uutisten molemmin puolin. Mihin oikeat ihmiset ovat kadonneet ja mistä nämä tosikot ja robotit t ovat kirjastoihin tiensä löytäneet? Nämä luulevat. että kirjaston tehtävä on lainata vain ajanvieteroskaa sitä tarvitseville, ei puhua ääneen eikä ajatella itsenäisesti. 

Miksi he parturoivat kaikki luonnon kukat teiden varsilta ja niittävät kedot sängelle.He puhuvat luontokadosta. Joukossa on niitäkin, jotka sanovat etteivät ole koskaan kirjastoa tarvinneet eivätkä tule tarvitsemaan. He ovat jo syntyessään niin lahjakkaita. Missä on se pikkutyttö jonka hätäinen ääni kuului kirjaston vessasta: setä tuu pyyhkiin! Minne on viety hänet.joka näki pikku-ukkoja kirjahyllyjen välissä ja esiintyi natsiupseerina. Missä on se nuori nainen joka soitti lasten iltapesun aikaan ja pyysi minua tulemaan kapakkaan drinkille? Missä ovat ihmiset? Ne ihmiset joiden takia ja joiden kanssa oli mukava elää, ne jotka eivät tärkeilleet teknisillä taidoillaan. Ne ihmiset jotka tulivat hyvin toimeen työssään ilman pitkän matematiikan arvosanoja.

Kysymyksiä on paljon eikä niille loppua tule ennen elämän pääteasemaa, jota juna jo vahiteistoissa ryskyen lähestyy. Olisi aika koota matkatavarat, mutta pääteasemalle niitä ei saa ottaa mukaan. Tullimuodollisuudet ovat kuulemma tiukat eikä käteinen kelpaa, eivät pankkikortit eivätkä osakekirjat. Siellä vaaditaan vain henkilötunnusta ja tehdään ikäviä kysymyksiä siitä mitä tuli tehdyksi ja miksi. 

Missä kaikki ihmiset ovat? Missä minä olen? (2022)

Heidegger: On lumottu alue, josta kaikki palaa siihen missä se voi levätä

Kirjastotyö.


maanantai 12. syyskuuta 2022

 


                              


OUTOA  LEVOTTOMUUTTA


Muutoon menöö hyvin,

mutta luntioomia kolottaa


                                        

                              Kuva: joku lampi syksyllä. Akavarelli noin 2002, T.Yli-Rajala.


Maantiellä juoksi hitaasti koira. Tämän minä huomasin iltapäivällä, heti sateen jälkeen. Seurasin koiraa katseella mutkaan asti, kunnes kadotin sen näkyvistä. Kirjoitin siitä lyhyesti joitakin huomioita jotka julkaisin blogissa. Muistiin palautui Fransin koira, joka otti osaa kaikkeen mikä huoletti koko koirakuntaa, mutta joka myös huomasi, että jokin pieni särö , mielipaha valtasi mielen jopa kesken kunninarvoisinta kansanjuhlaa. Toisinaan aivan tutussa piirissäkin. Lukiessa ajattelin, että rakkaan lähimmäisen näkeminen sai minutkin tunteman oloni hämmentyneeksi, avuttomaksi, jopa epätoivoiseksi. Yritin jotenkin hyvitttää tuota tunnetta, ja ystävät, joille tunnustin tämän ahdistukseni, yrittivät auttaa minua. Se oli vaikeaa, koska kukaan heistä ei tuntenut ketään muita kuin itsensä. He halusivat olla se lähimmäinen jota autetaan.

Ei ole lupa jättää huomiotta sitä, etten minä toki lähestulkoonkaan poikkea täydellisesti omasta lajistani, joka lienee ihminen. Asia jäi askarruttamaan siinä määrin, että illalla vaihdoin Kafkan novellikokoelman toiseen kirjaan. Lukeminen on ihmiskunnan tärkein seurustelumuoto.

Istuin jalkalampun pehmeään valopiiriin ja avasin Daniil Harmsin kokoelman, Sattumia. Lyhyt proosapätkä ”Satu” herätti minussa jonkinlaisen deja vu tunteen. Se kertoi pienikokoisesta miehestä joka oli kaikkeen tyytyväinen, mutta halusi olla pidempi. Sillä on merkitystä ihmissuhteissa. Minuakin on aina häirinnyt tosiasia, että en ole tarpeeksi pitkä. Jo kouluikäisinä suurimmat kormut, joilla oli urheijan syndrooma, ansaitsivat tyttöjen huomion. Näillä tyypeillä oli yleensä suuret jalat ja jykevät leukaperät. Minä luin ullakkohuoneessani runoja ja katselin ikkunan läpi mustaa yötaivasta, etsin sieltä oranssia Venuksen sirppiä.

Kirja sylissä lerpatteli lehtiään ja mieli pudota lattialle. Poimin sen parempaan otteeseen ja luin. Haltijatar kysyi mieheltä mitä tämä halajaa. Miten tuttu tunne! Mies oli neuvoton eikä osannut sanoa mitään. Haltijatar uteli ja uteli vastausta saamatta ja hävisi lopulta tiehensä. Ehkä se liittyi cheerliiderien porukkaan huutamaan ja tanssimaan pelaajille. Silloin mies purskahti itkuun ja alkoi pureskella kynsiään. Minä en niitä ole koskaan pureskellut, mutta osaan olla introvertti ja kieriskelen itsesäälissä. Lopuksi jutun kirjoittaja katsoo asiakseen vihjaista lukijalle, että syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi.

Minä syvennyin ja tunsin todella oloni levottomaksi. Mietin, että olisiko pitänyt kasvattaa henkistä pituutta, hankkia jykevät tekohampaat ja jättää nuo kilpaveikot urheilemaan. Olisin voinut suuntautua politiikkaan ja hankkiutua johtajaksi. Tai ehkä olisi ollut parasta käyttäytyä kuin kärppä, joka on Jules Renardin näkemyksen mukaan köyhä, siisti ja hienostunut. Kulkisin elämän polkua pienin harppauksin kuopalta kuopalle antamaan kolo kololta yksityistunteja. Minulla on pedanttinen sielu ja siitä työstä minä nauttisin.

Jules Renard. Franz Kafka: Erään koiran tutkimuksia.  Daniil Harms.  Cheerleader. Absurdistinen fiktio.

Ks. blogi: Soratiellä juoksi hitaasti koira 05.05.2020

Muuten, luntioomia kolottaa vaan etelääsellä Pohojanmaalla.

sunnuntai 4. syyskuuta 2022


C´ EST LA VIE
´



Puistokävelyllä kihlatun kanssa. Akvarelli 2020, T.Y-R.

 Vuosia tulee täyteen ihan lähiaikoina viisi yhdeksättä. Mitä se on, jääköön nuorempien ja paljon viisaampien arvattavaksi. Lapsesta lähtien milulla oli niin vilkas mielikuvitus, että moni aikuinen katsoi minua epäluuloisesti kieroon. Kymmenen ikäisenä seurustelin apinain Tarzanin, John Carterin,  Marsin sotavaltiaan ja Thuvia-neidon kanssa, johon olin syvästi ihastunut. Oli paljon muitakin, ja syynä tuohon seurusteluun olivat kotona muhivat pelot, jotka sikesivät vanhempien huonoista väleistä ja torailusta. Minulla oli hyvät välit heihin, mutta monesti piti paeta mielikuvituksen maailmaan. Kirjoittelin vihkoon satuja kirjahyllyn katveessa. 

Niitä minä olen kirjoitellut koko ikäni. Kirjava tuotanto on  kätkössä siellä täällä,. On pankin historiikkia, sananparsikokoelmia,talohistoriaa ja pakinoita sekä osuuksia antologioissa. Muutamassa kilpailussakin on tullut menestystä kunniamaininnoille ja palkintoon asti. On sekä muiden että omia,   itse kustannettuja teoksia. En oikein tiedä onko niiden nimitys oikea. Romaani on ihmisten silmissä jonkin firman kustantama, vähintään parisataa sivuinen ja mieluusti kovakantinen. Minä ajattelen, että ne ovat omia hengen tuotteita, ne ovat osa minun persoonaani. En anna valjastaa itseäni kenenkään asettamiin länkiin enkä suostu kenenkään ohjastamaan oikeaan, hyväksyttyyn tyyliin, romaanin tai novellin rakenteeseen. Minä hirnun ilman länkiä ja säntään kukkatapettien läpi ilman ohjastajaa. Tulkoon lukija perässä jos uskaltaa. 

Lukijoita on vaikealla tekstillä vähän, sehän on selvä. Eivät ihmiset osaa eivätkä halua ajatella. Joku sanoo että kyllä minä aloitin, mutta kun en oikein ymmärtänyt, se jäi kesken.  Ja toinen sanoo: kyllä minä sen luin, mutta en ymmärtänyt. Vasta toisella lukemalla se avautui. Minun, kirjoittajan mielestä tulos on hyvä saavutus, koska itse takkuan usein sen aukeamisen kanssa Kysyin muusaltani mitä mieltä hän on, otanko kävelylenkille mukaan lehtiön ja kynän, jotta voin heti merkitä ideat muistiin kun ne päähän pälkähtävät. Niillä on taipumus ilmestyä äkkiä ja häipyä saman tien. Et ota, muusa sanoi päättävästi. Hän murehti minun mainettani ihmisten silmissä, he kun vain haravoivat ja puhuvat ilmoista. Ehkä hän ajatteli myös poliisia, joka kerää oudosti käyttäytyvät vanhukset talteen.

No, oli miten oli. Aion vastakin kirjoitella proosalastuja blogissa. Niitä minä kuvitan usein omilla maalauksillani, joita kuvaan puhelimen kameralla. Ihan sama mitä niistä ajatellaan. Lukijoita on sen verran, että minua ilahduttaa, ja blogisivulla on joka viikko pari, kolme sataa silmäilijää. Kaukana ovat ajat, jolloin uneksin kiihkeästi eteen aukeavaa näkyä, jolla näen ihan omaa tekstiäni painettuna paperille.  Baudelaire sanoi, että kun nuori kirjailija saa eteensä esikoiskirjansa oikovedokset, hän on ylpeä kuin koulupoika joka on saanut ensimmäisen kuppatartuntansa. 

Niin se todella on, asian laita. (2022)

  Baudelaire.  



 





sunnuntai 28. elokuuta 2022

 



            HULLUT  TANSSIJAT


Kahvilassa me istuttihin, 
teet nautittihin, ja leivoksia
                                         
                                           Kuva: Yksinäisyys.  Akvarelli 2002, T.Yli-Rajaala.

Nämä vanhan ja arvokkaan laulun sanat palautuvat mieleen, kun eksyy lukemaan romaania, muistelmateosta, mitä tahansa proosatekstiä. Se kertoo vain asiaa eikä hypi turhiin luonnon-kuvauksiin tai näkyihin. Silmäilevä lukutapa ei jaksa keskittyä kuvaamiseen, asiaa vaan olla pitää. Digitaalinen kuva tunteista on keinotekoinen, se on kone-elämää. Kirjallisuus joka poh-jautuu vain köyhään arkipuheeseen, ei kykene syvälliseen näkemykseen. Kielellinen kehitys perustuu paljoon lukemiseen lapsesta alkaen ja perheen käyttämään kieleen. Ilman niitä ei synny kirjallisuutta.

Luin kerran mielipiteen jossa ylistettiin yksinkertaista, klassista tyyliä. Ei turhia kuutamoita, syysvärejä, ei sateen ropinata. Ei ilmeitä eikä turhia puheitakaan. Yksivakaa tarina on luotetta-vinta. Kuka sellaisesta nauttiikin, on sitten eri asia. Vain vaka-vamielinen kirjanpitäjä saa siitä nautinnon. Kutkuttaisi tietää mitä tuollainen yksivakaa lukija kokee avattuaan vaikkapa Gabriel Marquezin romaanin Sadan vuoden yksinäisyys, tai Kukapa everstille kirjoittaisi, Millaisia ajatuksia  hänessä herättää  Franz Kafkan romaani Linna. Esimerkkejä on kir-jallisuudessa pilvin pimein. Onneksi kaikki eivät ole olleet klassisen tyylin tai naturalismin kannattajia. Jonkin katsan-tokannan mukaan kirjailijoissa, - niin kuin muissakin taitei-lijoissa, - on onneksi joukko  hulluja, Eivät he kaikki ole edes vähän onnellisia, vaan äärimmäisen onnettomia hulluja he ovat. 

Ymmärtämättömyys, pilkka ja ylimielisyys ovat  ajaneet monet mielenterveysongelmiin. Tässä tragediassa ovat syyllisiä ne, jotka ovat omasta mielestään parempia ja joilla on oikeus ja kyky arvioida muitten aikaansaannoksia. Mihin nuo arvostelijat perustavat oman ylvoimaisen paremmuutensa? Proosan ja runon ymmärtäminen  on monille ihmisille ylivoimaista. He lukevat mieluummin almanakkaa.

Nietsche ilmaisi mielipiteensä näin: 
Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina.  

Filosofinen fiktio. 

Otsikon väri epäonnistui, siitä tuli hämärä. Millään ilveellä en osaa sitä saada
näkyviin. Tämän proosalastun nimi on HULLUT TANSSIJAT.

sunnuntai 21. elokuuta 2022


VÄHÄN MYÖHEMMIN

1970-luvulla

 

                            Kuva: Hetki hämärässä (Akvarelli, Yön repaleita T.Yli-Rajala 2019) 


Miete: Vain uuhi uskoo joulupukkiin. 
Me pässit olemme epävarmoja.


Mäntyjen rungot eivät punertaneet enää. Ne olivat hiilikynällä huitaistuja mustia rantuja taivasta vasten. Ikkuna oli ruutu, sen eteen pöydälle Katja oli sytyttänyt pöytälampun. Hän oli puhunut kissastaan, sukinut vähän hiuksia peilin edessä ja vilkuillut minua. Ja minä pohdin että mitä minä täällä tein. Turhaa puhumista pelkästä puhumisen ilosta. Hänen äänensä oli kuparinhohtoinen niin kuin olivat hiuksetkin. Neuroottinen tarve täyttää tyhjä tila omalla äänellä, ajattelin, ja ärtymys pyrki esiin. Pahalta maistuva, karvas röyhtäisy. Minä olen aina yksin. 

Katja askarteli viattomasti vihreän laukkunsa kanssa. Latoi peilipöydälle pulloa ja puikkoa, näytti kotiutuvan. – Mitä merkitystä nimityksillä on? hän äkkiä kysyi. Punatulkku! Yhtälailla minä voisin saada kolmannen luokan vapaudenristin tammenlehvien kera. Tai muuta yhtä älykästä, hiusten väristä. Nimityksistä ei muuta saa kuin päänsärkyä. Näin on, usko pois. Ja minä tykkään värjätä hiukset hennanpunaisiksi. Muuten mun oikee väri on maantienharmaa.

Katja seurasi katseellaan kun minä nostin paperipinon pöydälle. Vien tämän huomenna sen lehden toimitukseen, siinäpähän lukevat, sanoin. Ja muotoilevat tekosyitä siitä miksi ei jul-kaista. Minun ajatukseni eivät yllä päätoimittajan tasolle. Meillä on Katja sama ongelma.

Yllättynyt hiljaisuus. Katja suki ja suki hiuksia, pöyhi ja tiiraili pää vinosti peilikuvaa. – Osaat sä näköjään puhuakin, hän sanoi. Ootko sä muka julkassu jotaki oikeesti? 

- Olenhan minä, muka. Enkä minä pyri esille hinnalla millä hyvänsä, varsinkaan jos en tarpeeksi hyvää osaa. Maailma on täynnä typeriä julkaisuja jo ilman minuakin. Nuo tuolla rantasaunassa lukevat keskenään toistensa tekstejä ja kehuvat niitä. He ovat kaikki saman mielisiä ja laulavat nuotin vierestä samoja yhteisiä lauluja. Kun minä siellä käväisin, olivat hetken hiljaa. Kaljan, Marxin ja kossun voimalla ne parantavat maailmaa. Ovat niin vapaamielisiä etteivät anna muille puheenvuoroa. Minä olenkin onnettoman huono puhumaan, niin että siinä he tekevät viisaasti.

- Olisitko sä sitte puhunu niille jotaki? Katja kokosi tavaroitaan käsilaukkuun. Pöydällä lojui värikäs piirros jonka hän oli ajankulukseen kyhännyt. Aikaa siitä on vierinyt vuosi-kymmeniä, mutta piirros on vielä tallella minun papereitteni kaaoksessa.

- Ajatus puhumisesta tympäisi. Ne ääntävät sanan omikron amerikkalaisittain, oumikron. Tai luulevat ääntävänsä. Minä puhun yleensä kontin kieltä ja äännän komikron ontti. Sen tähden ne vaikenevat ja hengittävät syvään. Katsovat toisiaan ja vaihtavat puheenaihetta. Että pitäisi kieltää kamarimusiikki ja soittaa vain heviä. Minulle ne vinoilevat.

Painoin soittimen nappia. Monika Grupin ääni loihti ilmaan  barokkikoukeroita, ja minä suljin silmät. Elin väärää vuosisataa.

- Sä et sitte aio tulla sinne, Katja kysyi. Mä kyllä meen katsomaan mitä ne siellä puuhaa. Voithan sä tulla sinne vähän myöhemmin, makkaraa paistamaan.

En minä siihen mitään vastannut. Kuulin kuinka Katja avasi oven ja lähti kuuntelemaan heviä ja poliittisia puheita.  Minä jäin yksin Monikan kanssa. Piirros jäi pöydälle, ja minä sen siitä taittelin talteen. Mäntyjen rungot eivät enää punertaneet. Yö hiipi Ikkunan takana ja peitti huppuun kaukaisen valon. (2021)

Taistolaiiset 

sunnuntai 14. elokuuta 2022

  


E N S I M M Ä I N E N  K I V I 

Miete: Pimeys on paloiteltavissa muistojen veitsellä


Kuva: Lehmus (akvarelli 1997, T.Yli-Rajala)


Kun ikää kertyy alkavat muistikuvat pursuilla reunojensa yli. Kaikki mitä muistojen maljaan on elämän varrella kertynyt, pysyy sellaisena mielessä. Jos niistä kerrot, niin sivulliset kyllästyvät ja  sanovat, että aina sitä samaa. Semper eadem, eikö mitään muuta nouse mieleen?

Vaikea on kertoa totuutena tapahtumista, joita ei ole koskaan ollut. Aitoja tapahtumia on ollut  lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä keski-ikäisenäkin. Vain niistä voi puhua ja niistä kirjoittaa. Jos ihminen, ei elämässään muuta tee kuin tuijottaa tablettia ja pelaa, niin muistille voi käydä niin kuin käy täyttyvälle astialle. Hän ei näe eikä koe enää mitään. Vanhuudessa aika pysähtyy, vaikka se salakavalasti näyttää vain kiihdyttävän vauhtia. Tuon vauhdin takia tuntuu kuin olisi pakko kertoa kaikki se, minkä vielä muistaa. Jokin demoni mielen pohjalla sopottaa, että kokemuksista voi oppia. Että sinun kokemuksistasi on hyötyä muillekin. Että he ovat niistä kovin kiinnostuneita. Kun maailmaa katsoo ja seuraa sen tapahtumia, vaikuttaa siltä, ettei ihmiskunta ole oppinut mitään. Hurskaimmillekin se on limbus patrum. Kahdeksan ja puoli miljardia vähä-alyistä kiertää huimaavaa vauhtia auringon kyydissä linnunrataa, ja kaikki he luulevat olevansa olentoja terävimmästä päästä. Moni heistä on pelannut tietokonepelejä koko elämänsä. Moni on ratkonut elämän kannalta turhia yhtälöitä. 

Eikö siis mitään muuta tähdellistä nouse mieleen? Mitä muuta voisi nousta? Fiktion, fiktiivisten tarinoiden  maailma, representaatio ja mielikuvitus. Onneksi on näin, sillä muuten maailma olisi tylsä paikka. Kiitokset niille kirjailijoille , jotka tämän tylsyyden keskellä luovat uutta, mielikuvia ja mahdollisuuksia joita ei ole. Kokemuksia joita tosikot eivät usko. Tosikoille kelpaa vain kaikki sellainen, mikä on käsin kosketeltavissa ja heidän mielestään siis totta. Se tarina on realismia. Jos siinä heteka saa siivet, hirnuu ja lähtee lentoon, se on maagista realismia. Tosikko ei pysähdy pohtimaan onko se totta, vaan antaa sille nimilapun. Se on vähän maagista,  mutta tuskin totta. Lukijalle, joka ei  karsinoi asioita eri nimikylttien alle, se on uskottava totuus, joka on vain kirjoittajan mielessä. Antaapa siis olla rauhassa, sillä asia on juuri niin kuin hän väittää sen olevan. Vuode voi lentää jos sen toimet niin tulkitaan. Se on katastaasi ennen tragedian loppunäytöstä.

Kun  kritiikki murhaa kirjailijan tilalla esiintyneen kaksoisolenonnon, sen jota ei ole, niin harvoin on kirjailija halukas katsomaan omaa kuolemaansa ja sen juhlintaa lehtien sivuilla. Tai kuuntelemaan, kuinka vieraat jakavat hänen ajatustensa sisällön. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen lukija luo mielikuvan kirjoittajasta, joka edustaa todellista ihmistä. Häntä, joka on. Häntä joka itse on se viaton, joka heittää aina ensimmäisen kiven. (2021)

Representaatio. Maaginen realismi. Limbus patrum. Katastaasi.




sunnuntai 7. elokuuta 2022



  KUUN VALOSSA 
                  



      

     Kuva:  Sisäpalvelusohjesääntö

Pöydällä on kirja avoimena. Manu oli selannut sitä ja merkinnyt sivulle 22 kohdan, johon oli ehtinyt. Teksti näytti valjulta ja värittömältä, siinä oli kirjattu samoja sanoja peräkkäin kuin sotilaita, kirjaimet pystyssä  ja falangi falangilta. Minä en yleensä lue romaaneja, harrastan elämäkertoja. Niissä saa kosketuksen todelliseen elämään ilman kirjoittajan keksimiä koukeroita, hän selitti ja katsoi minua arvioivasti. Minua kyllästyttää sellainen asioiden vatvominen jota esimerkiksi Dostojevski harrasti. Hän poukkoili varsinaisesta aiheesta ja taas yllättäen takaisin alkutarinaan. Sellainen on häiritsevää ja vie lukunautinnon.

Kirjailijan keksimät koukerot? Niitähän ovat muistelmateokset  täynnä. Manu on niitä realismin ja klassisen selittämisen kannattajia, minä ajattelin. Oletko koskaan yrittänyt lukea Eyvind Johnssonin kirjaa Tulta ja ruusuja?  Jos haluat selkeän maailmankuvan joka sopii tähän aikaan, lue hänen henkilökohtaiset kokemuksensa demoneista. Hän sattui silminnäkijänä paikalle kun demonit kiipeilivät Kremlin seinää pitkin kohti räystästä. Paholaiset Astalot, Sebulon ja Asmodaios saapuivat mullanhajun, varhaistenkukkien tuoksun ja käymälänlemujen aallon kantamina. He kiipesivät riuskasti harmaata kalkkikiviseinää myöten ylöspäin ja heistä heittyi häilähteleviä varjoja muureille. He pysähtyivät halkeamiin niin kuin sisiliskot ja kuiskailivat innokkaasti. Räystäskourulle he istuivat neuvottelemaan ja katselivat pehmoisessa kuun valossa nukkuvaa kaupunkia. Haluan vielä hetken katsella ja miettiä, sanoi Astalot. Haluan saada muistikuvan kaupungista sellaisena kuin se on nyt, ennen suureen valtakuntaan palauttamista.
Nämä demonit edustivat Belzebupia, joka ei itse halunnut sekaantua asioihin kun avustajia oli saamaksilla. He olivat syvällisesti perehtyneet vanhusten, naisten ja lasten pommittamiseen ja heitä ylistettiin sankareina.

Paholaiset laskeutuivat talon keskimmäisestä savupiipusta. Innokas Asmodaios hiipi nopeasti käytävien läpi ja päätyi neljään, viiteen kammioon ja koetti riivata myös  toisessa makuusalissa. Parhaiten hän onnistui keittiöoastossa, jossa leivottiin ranskalaisia croissantteja. Siellä hän riivasi tytön joka oli kotoisin maaseudulta eikä osannut vastustaa lähentelevää Asmodaiosta, joka tarjosi hänelle viinaa ja huumeita. Kauniita tulevaisuuden kuvitelmia ja rakkautta, vapaata lehdistoä ja muotia. Kyseinen tyttö tuomittiin kolmeksi vuosikymmeneksi  työleirille Siperiaan.

Kyllä minä kerran yritin aloitella tuota kirjaa, mutta kun en jaksanut niin panin sen syrjään odottamaan että kenties viisastuisin joskus. Nykyään minä pitäydyn dekkareihin ja ajanvieteromaaneihin, elämäkertoihin ja hengelliseen kirjallisuuteen. Viimeksi luin Fredmanin epistolat alusta loppuun ja soittelin luuttua katolla Astalotin kanssa, jonka hengitys haisee valkosipulille. Niin että turha minua on demoneilla pelotella. Minä uskon vain tiukasti tosiasioihin, Manu minulle selitti.

Niinpä. Ehkä on parempi että mielikuvituksettomat pysyvät tosiasioissa. He eivät tiedä että sellaisia ei ole olemassakaan. Eyvind Johnsson sai tietämättömyydestään Nobelin palkinnon. Tilaisuudessa ei nähty demoneita, niin kuin eräissä muissa palkintojen jakotilaisuukissa. (2022)

Eyvind Johnsson: Tulta ja ruusuja.
Asiassa pitäytyvien tosikoiden on syytä tutustua armeijan sisäpalvelusohjesääntöön..













 





sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

MESTARITONTUT

Tuuva tata tuuva too, peikot hirnuu hohohhoo 
Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meil on mennä


Kuva: Tuuva taata


Minä olen vanha jäärä. Kauan sitten luin lapsilleni iltasatuja joista myös keskusteltiin. Noita Sammaleisen kotisaari oli kiehtova paikka. Siellä oli Salaperäinen kivi jonka sisään oli vangittu prinsessa. Siellä oli myös lähde Josta pulpahti esiin keskiyön  kukka. Noidat kokoontuivat palaveriin  Sammaleisen mökkiin, ja heidän jutuistaan mestaritonttu pääsi jyvälle salaisuudesta. Nyt oli aika pelastaa prinsessa millä ilveellä hyvänsä.

Omasta lapsuudesta muistan nuo Aili Somerjoen Mestaritontun seikkailut. Kun yritin tuota kirjaa lukea lasten lapsille, huomasin etteivät he malttaneet keskittyä kuuntelemaan. Tarina tuntui heistä vähän pitkäveteiseltä eikä se vaikuttanut todellisuuteen pohjautuvalta, sellaiselta kuin ovat avaruusseikkailut ja sodat. Noita Sammalseinen luutineen, kissoineen ja kahvipannuineen jäi paitsioon, lapsia kiinnosti enemmän läppäri. Se oli kuin salaperäinen lähde, josta pulpahteli kukkia. Mutta kukkien terälehdet olivat verestä punaisia ja tontuilla kypärä päässä.

Digitaalisen lukemiseen opetetut eivät ymmärrä mitä lukevat. Ihmiskunta on siirtynyt uudelleen kuvakirjoituksen kauteen, tarinat silmäillään kuvina. Lukemiseen erikoistunut hermoverkosto on rapautunut. Luullaan että tekstin silmäily riittää siinä missä kuvienkin silmäily. Tunteet ja kaunokirjallinen tyyli eivät merkitse mitään, niitä ei arvosteta eikä tunnisteta. Niiden ilmaisua melkeinpä hävetään. Tyyli tarkoittaa sitä
miten kerrotaan, että tarinan kertoja kuultaa sen läpi. 

On kirjailijoita joilta tulee tekstiä ryöppyämällä. He eivät ole käyneet kirjoittajakursseilla, heillä on synnynnäistä taitoa.  Monet ovat itseoppineita, eivätkä tarvitse muuta kuin kieliasun tarkistamista, sillä kirjailija ei muita länkiä tarvitse kuin äidinkielen. Muistuvat mieleen Timo K Mukka ja Aleksis Kivi.  Eivät he  romaanin kirjoittamiseen opetusta tarvinneet. Moni pyrkii nykyään  riisuttuun, köyhään asioiden kirjaamiseen . Kirjailijalta puuttuu kyky empatiaan eikä hän arvosta tunteita. Kirjoittaminen vaatii asiakirjoista tarkistamista. Perustelut ovat niin varmoja, että lukiessa tulee mieleen etsiä kirjallisuusviitteitä. Vaan on hyvä muistaa, että romaani ei ole histotian tutkimus. Kaunokirjailija ei tarvitse primääri lähteitä.

Tarkkoihin lähdeviittauksiin perustuva romaani on tietoteos, se sukeltaa mieluummin kertomakirjallisuuden kuin kaunokirjallisuuden joukkoon. Sellaisen lukijat ovat niitä, jotka korostavat kirjallista makuaan ja valintojaan ilmoittautumalla elämäkertojen ja päiväkirjojen suosijoiksi.

Uusi lukemisen tapa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Siitä tulee kasvualusta populismille ja kansan kiihotukselle, eikä se suosi kriittistä ajattelua. On helpompaa pelata pelejä jotka eivät edellytä ajattelemista, vaan ovat vain ajankulua. On  helpompaa lukea kirjoja jotka ovat niin tyhjiä, ettei tarvitse päätä rasittaa.  Minä arvostan lukijana romaania, novellia, runoa, jos se ensi silmäyksellä vaikuttaa vaikealta. Mikä olisi parempaa kuin Kafkan romaani Linna tai Bulgakovin  Saatana saapuu Moskovaan. Uudet näkemykset kasvavat mielikuvituksen maaperästä johon ei ripotella rikkaruohomyrkkyjä. (2022)

Mitä Saatanaan tulee, niin toivon että pysyykin Moskovassa eikä tuppaa naapureihin. Lisään myös vielä, että asiatietojen tarkistaminen on ihan jees. Tarkat lähdeviittaukset on kyllä syytä Lähettää taikuri Wolandille ja hänen mustalle kissalleen, reippaalle Fagotille,   

Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, taikuri Woland ja Fagot-kissa.   









 



sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

 M I E T I N


                                                    Heinäkuu  Akvarelli 1980 T. Y-R.


Miete:  Höyläämättömän laudan nuoleskelusta

saa tikkuja kieleen


Mietin tässä sitä kuinka krooninen järjen puute sopii akuuttiin mielentilaan. Luen Karl Krausin suurenmoista teosta Myrkyn käyttöohje, ja olen juuri siinä vaaditus-sa mielentilassa. Näen että tuon teoksen lehdet selailevat itsekseen, tietämättä mihin tähtäisivät. Vaan löytyyhän se sieltä lopulta. Kraus kertoo käsityksensä kritiikistä. Ensin koira nuuhkii, sitten nostaa takajalkaa. Tätä alkuperäisyyden puuetta vastaan ei voi olla mitään huomauttamista. Mutta se, että kirjailija ensin lukee ennen kuin kirjoittaa, on lohdutonta. Tietysti onhan se niinkin, että on vaikea kirjoittaa ellei osaa. Kraus sanookin tähän, että on kirjailijoita jotka jo kahdel-lakymmenellä sivulla pystyvät ilmaisemaan sen, mihin hän tarvitsee jopa kaksi riviä. Ja vielä hän ihmettelee, että miksi joku sitten kirjoittaa. Siksi että hänellä ei ole kylliksi luonnetta olla kirjoittamatta.

Minä kuulun niihin joilta puuttuu juuri sitä luonnetta. Vastoinkäymiset eivät lan-nista. Kauan sitten hyväksyttiin minultakin romaanin käsikirjoitus, mutta kun toimeen piti ryhtyä päätti kustantaja lopettaa toimintansa. (Librum) Pari muutakin tapausta on, sellaista joissa minä olen viaton. Rahat loppuivat pienkustanta-jilta, mutta hattua täytyy nostaa hyvästä yrityksestä. Sitä alussa mainittua akuuttia  järjen puutetta täytyy olla sellaisella kustantajalla, joka rohkenee avittaa käsikirjoitusta joka on niin vaikeaselkoinen ettei siitä saa selvää isä Erkkikään, vaikka on myös muka kriitikko. Minulle on usein käynyt niin, että se Krausin kuvaama  koira on nostanut neuvottomana takajalkaansa ja etsinyt helpompaa purtavaa.

Näin kävi myös viimeisimmälle yritykselle kuulla mielipiteitä käsikirjoitukesta. Tein siihen neuvotut muutokset ja se jäi lojumaan kaapin hyllylle pariksi vuosikymme-neksi. Mielijohteesta lähetin sen arvosteltavaksi, mutta nytpä koira vain hän-täänsä heilautti ja murahti kohteliaasti. Eihän näin vanhana kannata luulla, kun maa on täynnä toinen toistaan parempia ja nuorempia taitajia ja kynähenkilöitä. Tärkentä on aina muistaa Krausin neuvo. Omien ajatusten ei tarvitse olla uusia, mutta se jolla on uusi ajatus, on voinut helposti saada sen toiselta..

Niin syntyy kirjallisuus. (2022)

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje, Into 2014 


sunnuntai 17. heinäkuuta 2022






IRITSEVÄT PALLOT


Miete: Anna toiselle se mitä et itse halua kantaa





                                                    Tarquinian etruski Aldo Martello Editore, Milano 1959


Tunsin Blumfeldin jo vuosien takaa. Nykyisin hän oli vanheneva herra, joka poistui työpaikaltaan säännöllisesti kello viiden maissa. Ihmettelin mielessäni, että tokko hän minua enää muistaa. Kun hän aikoinaan asui naapurissa, minä olin vielä teini-ikäinen ja pelkäsin tyttöjä. Siinä mielessä Blomfeld oli vaaraton tuttavuus.

Nyt hän lähti taas määrätietoisesti askeltamaan jalkakäytävää pitkin minun suuntaani. Olin tahallani sijoittunut niin, että hänen oli pakko ohittaa minut. Kovasti yllätyin, kun mies vastaan käydessään kohotti hienosti hattuaan ja napitti suoraan silmiin. Guten Tag, minä vastasin hölmönä tervehdykseen ja hidastimme molemmat vauhtia. Wie geht es dir, kysyin koska muistin, että Blumfeld vihasi luuloa, että englanti on ainoa tae kansainvälisyyden autuudelle. Jostain vuosien takaa tämä muisto palasi tajuntaan. Sinuttelin vaikka hän oli minua vanhempi.

Muuten menee hyvin, hän sanoi omalla kielellään jonka tässä käännän oppineille lukijoille, jotka luultavasti ovat minua kansainvälisempiä. Minua häiritsevät pallot, jotka ovat vallanneet asuntoni, Blumfelt valitti.  Mietin tässä keinoja, että miten niistä pääsisi eroon. Kaksi niitä vain on, mutta ne ovat sinnikkäitä ja ovelia. Jos niitä tavoittelee, ne pyörivät pika pikaa vuoteen alle piiloon. Muuten ne kyllä ovat röyhkeitä, pomppivat siellä täällä ja pitävät alituiseen häiritsevää naksutusta. Olen harkinnut pienen koiran hankkimista, mutta kun minä en voi sietää epäjärjestystä jonka sellainen saa aikaan. Sehän ravaisi alituiseen pallojen perässä ja haukkua räyskyttäisi.

Oletko huomannut kiihtyvätkö nuo pallot kun avaat television tai luet sanomalehteä, kysyin häneltä. Ujuttaako media imelästi reklaamia typeristä asioista, vaikkapa luomutuotteista, merkkivaatteista ja festareista. Ovatko pallot mielestään niin vapaamielisiä, että vaativat pitämään silmällä vain itseään ja omia toimiaan ja hyväksymään omat pallomaiset mielipiteensä. Siis että korostavat turhanaikaista pompotusta ja suosivat kimittävää päälle puhumista. Ovatko ne värillisiä, esimerkiksi punaisia? Ne ovat viattoman valkoisia, aivan kuin ne kuuluisat valheet, Blumfeld vakuutti. Eivätkä ne osaa keskustella.

Saavuimme Blumfeeldin kotitanhuville ja yhdessä kävimme toimeen. Pallojen oli nyt aika lähteä, eihän tunnollinen virkamies voinut loputtomiin kuunnella niiden indoktrinaatiota. Että muka muualla on paremmin. Miten on, jospa veisimme ne naapurin vaivoiksi, minä ehdotin. Pyydystimme nyt yhteistoimin pallot muovipussiin ja kannoimme ne salaa, ympärille vähän vilkuillen Blumfeldin naapurin postilokeroon. Pudotessaan ökyrikkaan perheen parkettilattialle pallot pitivät iloista kalinaa ja vikisivät jäähyväisiä. Palasimme Blumfeldin, vanhenevan poikamiehen asunnolle ja hän tarjosi siellä minulle kahvin sijasta neljä lasillista konjakkia. Vaikka varakas olikin, seuraavana päivänä naapuri haki asumistukea sosiaalitoimistosta.

Franz Kafka: Novelleja. Otava 1977, Blumfeld, vanheneva poikamies.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022



 TULE MINUN LUOKSENI


Tule minun luokseni, tule tule.

Kun kerran olet alkanut käydä, 

Joudun häpeään ellet tulekaan.

Tule nyt, tulethan!

(RAKASTA SINÄ VAIN. Valikoima japanilaista 

laulurunoutta, suom.. Kai Nieminen. Hki Tammi 1986) 



Kuva: Torisevan Inkeri, Akvarelli 1986 T.Yli-Rajala.

Alberto Moravia kuvaa novellissaaan Totta vai valetta ihmisen pintapuolisuutta. Rak-kaus koetaan omistamiseksi. Oma ego nousee silmittömään vastarintaan heti jos joku tai jokin sitä loukkaa. Siinä unohtuvat eettiset ja moraaliset säännöt, loukattu itsek-kyys voi vaikka kuristaa hengiltä ihmisen, jota väittää rakastavansa. Uhkaavan tilan-teen voi ratkaista vain valhe, siinä missä se saa aikaan myös raivokkaan mustasuk-kaisuuden ja kuolemanvaaran. Onko se totta vai valhetta, on koko elämän keskeisin  kysymys. Mikä ne erottaa toisistaan? 

Novellissaan Alberto Moravia kuvaa kiusaajaa joka meitä ihmispoloja riivaa. Kiin-teistötoimiston rouva oli ylistänyt Terenziolle ja tämän vaimolle loistohuvilaa 30 kilimetrin päässä. Se on omiaan juuri miehelle, joka tahtoo eristäytyä ja levätä.

Siis miehelle. Matkalla Terenzion kiukku kasvaa, hän on liikemies, jota tarinat etrus-keista eivät kiinnosta. Maasto on hankala ja eteneminen hidasta. Hän kuitenkin jat-kaa matkaa sinnikkäästi, koska tietää että vaimo, Georgia  haluaa päästä kohteena olevaan vanhaan huvilaan. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa, auringon humallut-tamien sirkkojen sirityksessä.

Valkoisen kilometritolpan kohdalla Georgia sanoo kylmästi ja tavallisesta poikkeaval-la äänellä. Olen pettäny sinua Marcon kanssa. Helteessä Terenzio ei kykene ymmärtä-mään Georgian sanoja todeksi. Normaali käytös, suuttuminen ja halveksunta eivät valtaa heti  hänen mieltään. Vaimon lempeä olemus ja hymyilevä suu eivät ole voineet muotoilla tuollaista lausetta. Mutta pehmeän ja hiljaisen äänen tilalla oli nyt demoni-nen, voimakas ja kova kaiku. 

Terenzio ei halua uskoa. Hän kehottaa vaimoa palaamaan omaksi itsekseen. En tiedä mitä sinulle on tapahtunut, tiedän vain ettet sinä voi sanoa mitään tuollaista. Hän us-koo, että muutoksen takana on demoni, kuin joku puhuisi Georgian vatsasta. Mutta Georgia pistää sen pilkaksi. Että muka demoni, hän tuntee olevansa enemmän selvä-järkinen, ja tajuissaan  enemmän kuin tavallisesti. Tyttäresi Ella on todellisuudessa Marcon tytär. 

Näinhän ihminen voi nautinnolla tehdä jopa rakkaimmalleen. Tämän kipu ja tuska tuottavat pirullista mielihyvää, niin että siitäs saat kun olet niin omahyväinen et-kä  huomaa minua tarpeeksi. Sitten Georgia paljastaa miten he Marcon kanssa rakastelevat samalla kun hän kiroilee ja sättii aviomiestään Terenziota. Kun Terenzio katsoo vaimoaan, on hän näkevinään suun seudulla hilpeän hymyn. Hän käy vaimon kimppuun ja he juoksevat autosta ulos. 

Alberto Moravia kuvaa  uskottavasti raivokkaan mustasukkaisuuden, mutta hänellä on siihen myönteinenkin  asenne. Tapaus ratkeaa siihen, että Georgia pyytää anteeksi, hän ei tiedä mikä häneen meni. Kaikki palaa nyt siihen hetkeen, jollon he saapuivat kilometri pylvään luo. Miksi sinä päästelit sellaisia valheita, Terenzio kysyy vaimol-taan. Koska minä rakastan sinua ja minusta tuntuu että sinä laiminlyöt minua. 

Sekä Terenzio että hänen vaimonsa näkevät kaikissa elämän tilanteissa vain itsen-sä. Onko se totta vai valhetta, ja Terenzio kuulee oman äänensä kysyvän: rakastel-laanko? Ja Georgia vastaa: Rakastellaan vain. 

Niin pintapuolista voi olla tunne, jota rakkaudeksi nimitetään.



Torisevan Inkeri 2 (Hukkunut nainen)

Alberto Moravia: Perjantain huvila, Tammi 1992


 


sunnuntai 3. heinäkuuta 2022




NAAPURISELLISSÄ




 

Nyt olet saanut pääsi seinän läpi.
Mitä aiot tehdä naapurisellissä?
(Stanislaw Jerzy Lec)

Vuosia sitten löysin kirjastosta aarteen. Olihan niitä toki paljon muitakin, mutta tähän
minä sillä kertaa ihastuin. Tuo aarre oli Stanislaw Jerzy Lecin aforismikokoelma, Vastakarvaan. Luin mietelauseita silmät sirrillä ja ihmettelin, miten joku osaa lyhyesti, parilla kolmella sanalla tai lauseen pätkällä ilmaista niin paljon. Tietysti mieli alkoi  saman tien askarrella aforismeissa, kirjoitin niitä kymmenittäin ja näytin ne Teuvo Saavalaiselle ja hänen Letulleen. (Lettu oli "vanhan Saavan" vaimo) Kyllä minun itsetuntoani sieppasi vähän, kun tuo pari ilmaisi mielipiteensä. Nehän ovat vitsejä!

Vaan kun olen itsepäinen kuin muuli, lähetin mietelauseita  tuttavalleni pienkustanta-jalle. Tulos oli sikäli ilahduttava, että kertoivat nauraneensa niille maha väärällään. Ei siksi, että ne olisivat huonoja olleet, vaan siksi että minä olen synnynnäinen irvistelijä. Laskettelin hienoisen pilkan lisäksi myös itseironiaa, eivätkä kaikki sitä ymmärrä. Syynä lienee karjapohjalainen kulttuurikehys. Otin mielipiteet vastaan kiitollisin mielin, koska tiesin että ne olivat vilpittömiä eikä niitä kääritty teennäiseen tärkei-lykuoreen. Opin myös sen, että aforismi ei synny tilauksesta, se asuu jossakin aivo-lohkon oikeassa syrjässä ja yllättää kaikki. 

Siirryin sitten "vakavampaan" kirjallisuuteen, mutta siinäkin onnistuin suututtamaan jonkun feministin, vaikka muuten palaute oli myönteistä. Olen nyt jatkanut vähän outoon tyyliin proosalla joka ei noudata  odotettuja juonipolkuja. Niistä olen saanut yllättävän suopeaakin arvostelua, mutta valtaosa kirjojani lukeneista katsoo par-haaksi olla sanomatta mitään. Jerzy sanoi  tästä ilmiöstä, että satiiri ei ikinä selviä  tutkinnosta, sillä sen kohteet istuvat lautakunnissa. Minä puolestani totean, että  mikäpä tässä on hännätönnä eläessä. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

Ihan huvikseni olen joskus lukenut aforismeja, joita nykyään tulee kuin putkesta. Usein niissä tökkii pyrkimys sanoa jotain viisasta. Niistä kuultaa tekemisen tarve, mietteitä rustataan ja pyöritellään niin, että jäljelle jää sileä ilmakupla. Aforismia muokataan niin, että siitä tulee lyhyen oivalluksen sijasta selitys. Kun eteen lyödään selitys, ei se ole enää aforismi vaan yksivakaa lakipykälä.

Muistan lukeneeni että Lec kirjoitteli mietelauseitaan kapakoiden servietteihin ja paperin paloille, pöytäliinoihin. Samanlaisia menetelmiä on ollut muillakin, sillä moni on halunnut paeta totalitäärisen yhteiskunnan häkistä, mutta se on vaikeaa. Jos pako onnistui, Lec esitti heille kysymyksen. Nyt kun olet saanut pääsi  seinän läpi, mitä aiot tehdä naapurisellissä?

Noita sellejä on kaikkialla ja samanlaisia ne ovat, olipa kysymys mistä yhteiskunnasta hyvänsä. Niitä on sielläkin, missä puhutaan demokratiasta mutta tarkoitetaan tasa-päisyyttä. Niin se vaan on, että lain kirjain pitäisi liittää aakkosiin, sillä mikä hyvin-vointivaltio täytyykään olla sen, jossa toinen puoli väestöä voidaan pitää poliisin palveluksessa. Tämä on hyvä muistaa myös pohjoismaisessa demokratiassa, aina kun tulee tarve harkita sellin vaihtoa. 

Stanislaw Jerzy Lec. Ks. myös: Mikko Ilkka, Kananhoitokirja. Otava,1922., Kuv.








922, kuv.





maanantai 27. kesäkuuta 2022

 KUKAAN EI TUNNE KETÄÄN



                                            Kuva: Illansuu, öljy. K.Yli-Rajala 2021.

                                     

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena,

sitä vanhemmaksi hän tulee

(Friedrich von Hardenberg)

Sytytän yölampun uudelleen, sillä uni ei ota tullakseen. Mielessä pyörivät arjen kokemukset, vuodet ja ihmiset. Ja ennen kaikkea Roosa. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot hetkeksi elämään. Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien vuosien jälkeen? Tänne,  missä kukaan ei tunne ketään.

Annan katseen kiertää huoneessa. Kalustus on osittain outo, mutta peili on samalla paikalla kuin kauan sitten. Lieneekö jäänyt siihen minulta kun lähdin? Sen puisissa, maalia hilseilevissä kehyksissä on tuttuus. Muistan miten kahdeksan kolmatta ikäisenä, siis paljon myöhemmin, katsoin eteisen peilistä omaa kuvaa. Näin siinä vanhenemisen oireet jo silloin, ja nyt, yli kaksi kertaa vanhempana etsin kuvasta nuoruutta. Samasta, vuosien kellastamasta pinnasta jota tähyilin kammatessani suavea hiuksiin, jotka saunan jälkeen siirottivat sinne tänne.

Musiikki on vaiennut. Syvä hiljaisuus muhii autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu. Kuva peilissä näyttää pelokkaalta ja tiedän kyllä miksi: jos vain nostan katsetta, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä, siellä missä kuu hitaasti pyörii. Mikä meitä, minua ja kuvaani estää putoamasta tuohon syöveriin, ammottavaan kuiluun joka ilkkuu meitä lukemattomilla tähdillään? Neljätoistiaana ostin kirjakaupasta kirjan, jonka nimi oli Avaruuden valloitus. Tuohon aikaan pakonopeus oli vielä saavuttamattoman etäistä utopiaa. Tuossa samassa vuoteessa minä tuota kirjaa tutkin aamuyöhön asti.  Mitähän sinä yritit todistella, kysyn peililtä ivallisesti ja heitän siihen arvioivan katseen. Mittaan ja rekisteröin harmaat ohimohiukset, valkoisen parran ja kaljamahan.Vaikka eihän minulla sellaista voi olla, kun en latki olutta.

No, enpä tiedä. Ehkä se oli eräs muoto paosta, joka lähti todellisuudesta liian pienellä lähtönopeudella. Muutenhan minusta olisi voinut tulla tähtitieteilijä eikä tällainen itsetunnon puutetta poteva humanisti, jolle joku osastopäällikkö käy aika ajoin keljuilemassa. Katselen hävyttömästi kuvaa, laihaa, murros- ikäistä hahmoa, jonka hyökkäävä asenne hämmentää minua. Luulin sitä araksi ja introvertiksi, että se on aina puolustuskannalla. Että sen olisi vaikea ilmaista todelliset ajatukset. Arvaan nyt, että se parhaillaankin elättelee päiväunia tytöistä, jotka muissa olosuhteissa pyörisivät ympärillä koskaan minua näkemättä.

Jos yrität ruveta naljailemaan minulle, niin arvaa kuka jää toiseksi, sanon kuvalle.  Minun itsetuntoani ei horjuta enää mikään, uhoan peilille joka katsoo minua vinosti. – Niinhän sinä luulet, se vastaa tietoisena siitä, että minä vain nukun. Vedän peiton taas korville ja käännän kylkeä. Himmeä tuikku jää palamaan, mutta jääköön. Tällainen keskustelu on hedelmätöntä ja minä ärsyynnyn nykyään liian helposti. Koen tuon murrosikäisen luihun olemuksen loukkaavaksi, sillä vielä äsken se piilotteli sotilaiden leveiden selkien takana, ampumapaviljongin takana. Karl Krausin tapaan perustelen kantaani niin, että en tosiaankaan seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka käyttävät sanaa ”tosiaan”.   

Ummistan silmät varmuuden vuoksi uudelleen, keskityn katselemaan tähtitaivasta kouluaikojen kodin yläkerran ikkunasta ja odotan näkeväni Halleyn pyrstötähden. Mihin Roosa hävisi, häivähtää vielä ajatuksen pohjalla. Ehkä hän jossakin makaa? Minua nolottaa, sillä en ollenkaan muista miten minä olen tänne ullakkohuoneeseen päätynyt.

Murrosikä



maanantai 20. kesäkuuta 2022

 



SIELUTON KOSKETUS


                                                Sieluton kosketus 1998 T.Y-R.


Miete: Mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta


Kesämökin seinustalla, varjon puolella roikkui naulasta vanha kalaverkko. Olin nukkunut rauhattoman yön koska ihmissuhteet masensivat minua. Ne olivat kuin tuo vanha verkko, johon tartuin aikeissa viedä se ulkovajan suojaan. Verkosta lehahti räpyttelemään sokea lepakko, ja useitakin. Mietin miten saisin ne vietyä turvaan, mutta koskettaa en niitä halunnut. Lepakoihin liittyy paljon perinteisiä ennakko-luuloja, minä ajattelin, ja muistin Jules Renardin lyhyet mutta osuvat muistiinpanot. Ihmisen yö kuluu käytössä, se kuluu kuin vanha hame. Niin se oli minultakin kulunut. Katselin säikkyjä lepakoita, jotka pyrkivät etsimään turvaa valolta. Joka aamu, kun yö palaa takaisin sinne mistä on tullut, siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu. Se oli Renardin näkemys noista hiiren näköisistä riippuliitäjistä.

Niillä on terävät, ilkeän näköiset hampaaat. Niiden näkeminen puistatti, ja niiden silmissä näin uteliaisuuden mutta en vihaa. Suurella vaivalla sain nuo pyristelevät otukset pussiin ja kannoin ne ulkovajan hämärään.

Olin illalla sytyttänyt ikonin edessä olevan tuohuskynttilän ja pohtinut Gregorios Nyssalaisen käsitystä ihmisen sielusta. Minua vaivasi taas kerran tekopyhä tunne ja  häiritsi se, että noita käsityksiä sielusta tuntui olevan muillakin pyhillä isillä ja hyvin monenlaisia. Aina ne poikkesivat toisistaan. Silti tuo epätietoisuuden viidakko oli lohdullisempi ja uskottavampi kuin nykyajan saarnaajien ehdoton totuus, jonka vain he tiesivät ja joka perustui aineellisen maailman lakeihin. He puhuivat arkisista asioista ja luulivat että ihmisiä kiinnosti vain raha ja kilpailu. Eivät he muista sielua. 

Renard ennusti, että kiihkeämmin kuin rakas ihminen , lepakot imisivät minunkin vertani kunnes olisin kuollut eikä ihmissuhteiden välisiä ongelmia enää olisi. Ehkä nämä synkät ajatukset johtuivat unettomasta yöstä. Olin kuullut kuinka peura hamuili mökin pihalle istutettuja kukkia. Unessa kuulin myös kuinka Robert Schuman soitti Claralleen säveltä joka oli jo kaikilta unohtunut.

Ajattelin nyt, että ihmiset liioittelevat ja näkevät kaikessa vain nurjan puolen. Eivät nuo riippuliitäjät ilkeitä ole, vakuutin itselleni koska olin mökillä aivan yksin. Ne eivät milloinkaan kosketa minua, vaikka niitä hätistelen yöuniltaan. Kauas ne lepattavat ja yön lapsina ne vain vihaavat valoa. Pienillä hautajaishuiveillaan ne etsivät minun tuohukseni, jotta voisivat sipaista sen sammuksiin. Lepakot ovat tunteettomia, niillä ei ole eilistä eikä huomenta, ei tätä päivää. Vain lyhyt hetki, teodikean ongelma  jonka aikana minä käännän pääni pois, koska pelkään epäpuhdasta, sielutonta kosketusta.


Jules Renard: Kuvien metsästäjä. Otaava 1973. Teodikea. Clara Schumann.



maanantai 13. kesäkuuta 2022

 


K A A P I S S A



                                                
                                                Kuva: Puistokävelyllä kihlatun kanssa 
                                                          (Akvarelli Tarmo Yli-Rajala)

Olin viettänyt aamupäivästäni kaksi tuntia vaatekaapissa. Meillä se on kohtalaisen tilava ja hyvin ilmastoitu. Naftaliini siellä kyllä tuoksuu, mutta minkäs teet. Kaapin siivous on ajankohtainen aina ennen joulua ja sitten taas keväällä. Meillä puhutaan joulu- ja kevätsiivouksesta. Erona on suursiivous, joka tehdään useimmiten  mieli-johteen perusteella.

Hyllypölyä pyyhkiessä palautuivat mieleen merkittävät määritelmät esineistä, joiden kanssa nuhteeton virkamies joutuu päivittäin tekemisiin. Yksi noista kohteista on kaappi. Tuon sanan viides merkitys pitää sisällään loputtoman määrän adjektiiveja ja monimutkaisia kaapin sanallisia määritelmiä, jotka on tiivistetty yhdeksi ainoaksi sanaksi ”kaappi”. Tämän tiesi jo Daniil Juvatsov.

Iltapäivällä sain tehtävänjaossa uuden projektin. Tavaratalossa on alennusmyynti, siispä sinne tarvikkeita ostamaan. En muista mitä kaikkea. Siivousvälineitä ainakin, mäntysuopaa, harjoja, lysolia ja putkimiestä. Santapaperia, ilmanraikastimia, kärpäs-paperia jota riiputamme tuulikaapissa. Sideharsoja tai terveyssiteitä, en muista kumpaa, mutta ostin molempia. Kadulla tarpoessa kohti tavarataloa pohdin kaapin merkitystä juuri minun henkilökohtaisessa elämässäni. Esineellä on ihmisen tajunnassa neljä käyttömerkitystä ja yksi sanallinen merkitys (siis ”kaappi”) Kaappi sanana ja kaappi konkreettisena esineenä ovat olemassa kosketeltavassa maailmassa, rinnan muiden esineiden kera, kuten kivien ja taivaaankappaleiden. Sana kaappi sijoittuu käsitemaailmaassa rinnan sellaisten sanojen kanssa kuin ”ihminen”, ”hedelmättömyys”, ja niin edespäin.

Mikä tahansa joukko esineitä, joka rikkoo yhteytensä neljään käyttömerkitykseensä, säilyttää kuitenkin yhteytensä tosiolevaiseen, eli viidenteen merkitykseensä. Tällainen joukko edustaa esinemaailman ajattelua. Kun tällaista joukkoa tarkastellaan uudel-leen muodostuneena esineenä, sille voi antaa kolme uutta merkitystä: Kuvaava, esteettinen ja tosiolevainen. Päätin siivoustoimet puoli viisi ja vihelsin vanhaa  biisiä Yö ja päivä. (Night and day) Kalevi Hartin yhtye sitä esitti jo 1949, mistä hälle kiitokset.

Ja sitten ostoksille, eli shoppailemaan niin kuin hienompi, kielitaitoinen väki asian ilmaisee.

Mieli raittiista ilmasta ja syvällisistä tuntemuksista avoimena astuin tavaratalon ovesta sisään ja sieltä heti liukuportaisiin.  Osastoilta poimin tarpeelliset tavarat ja suuntasin oitis kassalle. Sille kassalle jonka tunsin hyvin ja joka aina katsoi minua pitkään. Ladoin tavarat hihnalle ja kysyin kassaneidiltä mitä kuuluu. Lyhyen tuokion näin hänet siinä rinnat paljaina, näin myös tuon sievän ja ujon katseen. Stirb in mir Welt und alle deine Liebe, minä siunasin mielessäni Bachin tavoin ja kysyin uudelleen: mitä muuta kuuluu. Kiitos vielä hyvää, hän vastasi ja alkoi palvella toista asiakasta.

Kotona sain tyytyväisen vastaanoton ja istahdin vaimon kanssa juomaan kupposen päiväkahvia. Iltapäivisin meillä menee yleensä hyvin.  

Siinä kaikki. (2022

Daniil Harms, esineet ja muodot. Sattumia, wsoy 1988.


maanantai 6. kesäkuuta 2022


NAINEN JOKA SESOI PIHALLA


 
                                       Kuva: Nainen pihalla (Hiili+akvarelli, T.Y-R 1979)

Miete: Hän oli riippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita oli riiputettu.


Sade oli iltapäivällä lakannut ja kun katsoin ikkunasta pihalle, näin siellä naisen joka piteli seinäkelloa sylissään. Lähdin ulos, kävelin naisen luo ja kysyin paljonko kello on. Tämä vastasi että katso itse. Kun sitten silmäisin kelloa, huomasin ettei siinä ollut viisareita. Huomautin tästä naiselle, joka katsoi nyt kelloon ja sanoi: se on neljännestä vaille kolme. Kiitin tiedosta ja lähdin kävelemään portista kadulle. Kuulin kuinka nainen huusi jotain jälkeeni, mutta minä jatkoin itsepintaisesti matkaa. En tiennyt mihin olin menossa, mutta valitsin kadun aurinkoisen puolen ja vihelsin sitä. Päätin, että tästä lähtien valitsen huolellisemmin kirjat joita ajan kulukseni luen.

Vastaani käveli edesmennyt luonnontieteen opettaja, joka kysyi mitä me oppilaat arvelem-me, voittaako ihminen luonnon. Pysähdyimme siihen kadun kulmaan ja minä viittasin, koska uskoin ihmisen kykyihin. Pastorille olin sanonut, että ihminen on ainoa eläin joka muistaa ja jolla on käsitys tulevaisuudesta. Hän väitti vastaan ja huomasin miten pastorin naama alkoi punoittaa. Ihminen ei ole eläin, hän tivasi ja käännähti päättävästi luokan ikku- naa kohti ja piiloutui verhon taakse. Nyt kun olin viitannut luonnontieteiden opettajalle tässä kadulla, kerroin hänelle näkemykseni. Ihminen voittaa luonnon. Sitä hän ei hyväksy-nyt, vaan kuvasi useita esimerkkejä siinä, miten luonto peitti vuosien mittaan alleen kaikki ihmisen aikaan saannokset. Suuria kaupunkejakin on peittynyt viidakoihin.

Kävellessä mietin kuinka oli hyvä, että valitsin jo kouluaikana tiukan humanistisen linjan ja elämänasenteen. Ei tästä selviä vain numeroiden kanssa leikiten. Lisäksi olen sitä mieltä, että perimmiltään matematiikkakin on humanistista filosofiaa, samoin on myös musiikki. Ilman ihmistä ei olisi matematiikkaa eikä musiikkia, joka muuten onkin sitä. Nimittäin matematiikkaa eli laskentoa niin kuin se suomeksi sanotaan. 

Ajattelin nyt esimerkiksi Schubertin Winterreise sarjaa. Mitähän skeptinen opettaja sanoisi jos tietäisi, että meret ovat täynnä ihmisen sinne kylvämää saastetta, että deodorantit poraa- vat ilmakehään aukkoja joista avaruuden tappava säteily pääsee maahan. Että ihmiskunta paisuu kuin raatokärpästen parvi ja tunkee kaikkialle, ja että tilan puutteessa rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Ja että vieläkin että.

Kun tarpeeksi asiaa pohdin, saavuin asemalle ja päätin matkustaa entiselle kotipaikka-kunnalle,jonka nimen olin jo unohtanut. Junassa istuin ensimmäisen luokan osastoon ja aprikoin, että ehkä opettaja sittenkin on oikeassa. Linnunradan musta aukko vartoaa meitä, eikä sitä ihminen pysty täyttämään saasteilla. Mutta nyt aiheen kehittely jäi kesken, sillä junailija, joka mitä ilmeisimmin oli humanisti hänkin,  komensi minut junasta ulos metsätaipaleella. Liputtomilla ei hänen mielestään ole oikeutta ajatella valtion rautateillä. (2022)

Hakusana: valtion rautatiet.