torstai 29. joulukuuta 2022


 LUKULAMPUT




Kuva:  Varjot paperilla  (Akvarelli T.Y-R 1996) 

Miete: Ajatuksenpää. Mutta kumpi niistä?


Kun lukulamput syksyllä syttyvät, lähtevät toimittajat liikkeelle. He ovat tilapäisesti kiinnostuneet pienen paikkakunnan kirjastosta jonka olemassaolon useat muistavat nimellä lainasto. Mikähän mahtaa olla syksyn luetuin kirja, toimittaja kysyy. Asiaa on jo vähän alustettukin, joten vastaus löytyy heti. On poliitikkojen ja urheilijoiden elämäkertoja ja muistelmia. On bestsellereitä ja joutavanpäiväisiä käännösromaaneja. On dekkareita,  kyllä niitä tyhjänpäiväisiä kotimaassakin väsätään. Kustantajia löytyy joka lähtöön. Kertovaa seikkailuromaania riittää joka syksy, ja sitä nimitetään kirjallisuudeksi. 

Näiden syys- ja kevätkirjakarnevaalien primus motor on raha. Sitä ahnehtivat osalliset, joiden  hengentuotteista on kysymys. Orvon osa on niillä kirjailijoilla  jotka yrittävät sielu veressä saada aikaan jotain pysyvää, sellaista mitä arvostetaan vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Niitäkin vielä on. Kirjoittaa osataan muutakin kuin sanoja peräkkäin. Tyylitaju löytyy jos tuntee itsensä ja taitaa kielen.

Kirja siis on hengentuote, mutta minkä hengen? Missä ovat ne tuulet jotka tempaavat sen kilpailun taivaalle. Peräsimettä pursi yksin käy viskomana  tuulten mielialan, sanoi Petrarca. Vaan kuka tietää missä on peräsin, se millä määritellään ja erotellaan hyvä ja huono. Onko se hulvaton ja röyhkeä mainostaminen, onko se yksituumaisuus jonka kritiikki joskus löytää. Kuka on se ihmeentekijä, joka osaa valita jyvät akanoista?

Ennen luultiin että se on kirjastonhoitaja, joka valitsee väljillä ohjeilla joita luottamus-tasolta saa, ja joka tekee valintoja yhdessä henkilökuntansa kanssa. He olivat asian-tuntijoita. Valintaan liittyi aina ankara vastuu, joka on kuitenkin niin heikosti näkyvä ettei sitä helposti huomata eikä ymmärretä. Ei ole oikein, että yhteiskunnan veroeuroja uhrataan kustantajien ylettömästi mainostamiin kirjoihin, jotka käyvät kaupaksi vähemmälläkin esiin tuomisella. Pieniä lautakuntia on yhdistelty suuremmiksi ja niin on entinen kirjastolautakuntakin saanut arvokkaampia nimiä. Usein ne ovat opetus- tai sivistyslautakuntia, joissa esittelyoikeus onkin annettu  hänelle, jolla on opettajan ammattipätevyys. Kirjastossahan riittää, että tuntee aakkoset ja lukee paljon. Aineistonvalinta on luistanut  kirjastoissa huutoäänestykseksi, jossa paras kirjailija on se jolla on suurin potentiaalinen lukijakunta. Vaatimattomat pienpainatteet jäävät kirja-kauppojen salaisiin lokeroihin. Ehkä raamattukin poistetaan kokoelmista, koska kukaan ei sitä lainaa.

Tiedetään miten kävi monien neuvostokirjailijoiden. Siellä puolueen sensorit ratkaisivat hyvän ja pahan ongelman. He sijoittivat mielestään sopimattomat   teokset joko roskiin tai varastoihin. Siinä saivat maistaa totuutta Bulgakovit ja Daniil Harmsit, Boris Pasternack. Entä miten kävi muualla Euroopassa? Polttoroviot roihusivat Kafkalle. Suomessa Aleksis Kiven ja monen muun kirjoilla olisi voinut kuolla nälkäänt ilman ystäviä ja apurahoja. 

 Useiden entisten nobel-palkittujen teoksia on turha etsiä maaseudun kirjastoista. Ne on joko poistettu tai viety varastoon koska niitä ei kukaan lainannut. Hyllytilaa ja määrärahoja tarvitaan kolmannen luokan ajanvieteromaaneille, joita kaupan toimittamat esittely-luettelot julkaisevat,  joista valinnat tehdään ja joita esitellään. Idea että pienistäkin maaseudun kirjastoista voisi löytää Pirandelloa tai Stendahlia on historiaa. Niitä voi saada käsiinsä yhteisestä varastokirjastosta tai parhaassa tapauksessa maakuntakirjastosta, pitkän jonottelun jälkeen.

Vaan syksyn lainatuin romaani on missi Leonora Winbladerin (suomalainen) kokemuksista  filmijuhlilla. Hänen kundikaverinsa Rolf Diletantus on joku tumma  miesmalli Yhdysvalloista jolla on ihanat viikset.He ovat ilmiselvästi rakastuneita. Huomion ja palkintojen arvoista tekstiä, kerta kaikkiaan! Lehdissä heistä on aukeaman laajuisia ja ylistäviä  esittelyjä.  (2021/XI)

Boris Pasternack. Michail Bulgakov. Daniil Harms. 







sunnuntai 25. joulukuuta 2022

 

Hyvää joulua!
God jul!
!Feliz navidad!
                                   
                                    Miksi joku kirjoittaa? Koska hänellä ei ole kylliksi luonnetta
                                    olla kirjoittamatta, - ja runo on hyvä niin kauan kunnes tiedetään
                                    kenen se on. 

                                    Näitä Karl Krausin opettavaisia sanoja on syytä  pohdiskella 
                                    hiljaisuudessa ja paneutua sitten luovaan työhön.
                                    
                                    Ehdottaa Hoo Moilanen alias Kuupano.

                                             (Entisenä espanjan opettajana tiedän, että toivotuksen alussa
                                             oleva huutomerkki pitäisi kirjoittaa ylösalaisin, mutta tämä
                                             kirjoitusohjelma ei sitä tiedä. Miksi sitten espanjaksi? Sik-
                                             si, että olen perin juurin kyllästynyt  englannin tuputukseen.)
                          

sunnuntai 18. joulukuuta 2022

 


ON KAKSI MAAILMAA 

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia


                                       Mitä lie kukkia ruukussa. Akvarelli 1994, T.Y-R.                                       

Sytytän yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen, nielessä pyörivät arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään paikoilleen. Nukkumaanko minä tänne tulin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Olin nähnyt unessa pikkupojan, joka tuli ovesta sisään ja käveli minua kohti. Hänellä oli oikeassa kädessä terävä ruuvimeisseli. Pojan kasvot olivat vääristyneet itkusta Hän valitti jotain tuntemattomalla kielellä ja lähestyi minun vuodettani. Ponnahdin makuulta ja minua kiukutti niin, että äänikin särkyi. Keep out, keep out, huusin pojalle ja ohjasin hänet takaisin ulko-ovelle. Miksi hän minua tuli ahdistamaan? Terävä ruuvarin kärki viilsi haavan ranteeseen, joka alkoi vuotaa verta.

Jotain hän yritti minulle kertoa, mutta en halunnut kuunnella.Luulen että se oli arameaa. Halusin vain heittää tuon tunkeilijan ovesta ulos ja jatkaa unia. Poika katsoi minua ja itki lohduttomasti. Aloin masentua ja olo tuntui äärettömän tuskalliselta. Yritin keskittyä kuuntelemaan mitä poika kiihkeästi minulle selitti. Ja sainhan siitä lopulta selvän.Minä olen valo kaikkien heidän yläpuolellaan ja kaikkeus, minusta on kaikki lähtenyt ja minun luokseni se palaa, hän sopersi. Tuomaan evenkeliumiako hän minulle saarnaa, ajattelin ja tuijotin häntä epäluuloisena.Puhuuko hän itsestään? Mikä ihmeen valo?

Katsoin pojan hahmoa tarkemmin ja huomasin että tämähän olikin se pummi, jonka ohi kävelin päivällä kun hän anoi minulta kolikoita peltikippoon joka lojui kadun kulmassa. Menisit siitä töihin selvin päin ettei tarvitse muilta kerjätä, ajattelin mielessäni ja jätin kolikot antamatta. Tapaus kalvoi mieltä oudosti myöhään iltapäivään asti, jolloin söimme firman tarjoamaa illallista hotellin ravintolassa.

Nyt yöllä olin taas herännyt unesta arkeen ja huomasin makuuhuoneen tyhjäksi. Ei parkuvaa poikaa eikä rähjäistä ja haisevaa pummia, vain minä itse yksin ja valveilla. Oman kotini makuuhuoneessa, muistojen keskellä terveenä ja lohduttoman ikävän vallassa. Musiikki ulkona oli vaiennut. Syvä hiljaisuus muhi autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen harjalla vieri kuu. Minua pelotti ja tiesin kyllä miksi. Jos vain katseeni nostan, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä. Mikä minua estää putoamasta tuhon syöveriin, ammottavaan mustaan aukkoon joka minua ilkkuu lukemattomilla tähdillään? Mustaan aukkoon jossa ei ole aikaa eikä paikkaa, ei muistoja. Ihmettelin mihin unen pikkupoika, se pummikin oli äkkiä hävinnyt noin vain. Muistin hänen viimeiset sanansa kun hän minua katsoi itkuisena silmiin. Halkaise halko niin löydät minut sieltä. Kohota kivi, niin sielläkin minä olen.

En nähnyt missään sopivaa halkoa, ja kiviä oli vain ulkona. Minä ajoin hänet taas unessa ovesta ulos, takaisin öiselle phamaalle.Me olimme olemassa molemmat, hän ja minä. Mutta eri maailmoissa. (2022 /x)

Tuomaan evankeliumi log 77.

sunnuntai 11. joulukuuta 2022

 


                                            PÄIVÄNÄ  MONIAHANA


              

Miete:

 Mikä on ihminen, jota kukaan ei huomaa?

Pikkutyttönä hän istui työntökärryssä ja hymyili leveästi. Isin kanssa kierreltiin katuja sinne tänne, kärryt poukkoilivat mukulakivikadulla. Madetojan patsaan luokse oli tuotu istuinpenkki, jonka luona levähdettiin hetkeksi. Puiston puissa liversivät peipposet pesäpuuhissa. Välillä kierrettiin siltojen kautta Linnansaareen, toisinaan pysähdyttiin katselemaan Kalasääksi ja lohi veistosta Pokkisen puistossa. Oli paljon juteltavaa, vaikka ei oikein ymmärretty toisiamme sanatarkasti. Hän vain hymyili ja minä katsoin häntä silmiin.

Vuosia kului ja minä vein hänet kouluun. Hän oli arka ja yksinäinen. Kavereita kyllä löytyi, ja yleensä he ottivat ohjat käsiinsä. Yhdessä he tekivät mitä kaverit keksivät ehdottaa, eikä hän pannut vastaan. Oli siihen liian hyvänluontoinen.

Koulu meni ihan hyvin, ei siinä mitään vaikeuksia ollut. Yläasteella vasta, kun perhe muutti muualle ja hän joutui siirtymään peruskoulusta vanhaan keskikouluun. opetusohjelmat sotkivat elämän ja hänen oli pakko jäädä luokalle. Uusia kavereitakin löytyi, mutta ei yhtäkään erntisenlaista. Hänestä tuli koulukiusattu ja minä aloin järjestellä tulevaisuutta lähettämällä hänet kauppaopistoon. Seitsemäntoista vuotiaana vieraalle paikkakunnalle. Linja-autoasemalla hän itki jäähyväiset kodille ja lapsuudelle.Minä nieleskelin ikävää.

Paljon myöhemmin, vuosien mittaan minun pikkutyttöni oppi elämään itsenäisesti. Hänellä oli omia sisaruksia mutta myös harvoja ystäviä. Kävi ilmi, että pojat joihin hän tutustui olivat hänen tietämättään kihloissa tai aviosta eronneita. Hän koki monia pettymyksiä toinen toisensa jälkeen. Kaikki vastoinkäymiset elämässä masensivat, hänestä tuli laiha anorektikko joka mittasi päivittäin painoaan ja laihdutti sairaalloisesti. Avioonkin hän meni nelikymppisenä, mutta mies oli alkoholisti ja talous luisui alamäkeä. Eron jälkeen löytyi toinen nies, muuten ihan jees, mutta tämä poti skitsofreniaa. Hän teki sairaalassa itsarin. He ehtivät olla avioliitossa vasta pari viikkoa.

Kun tieto oli tullut hänelle, menin katsomaan. Hän istui jonkin porukan kanssa sairaalan penkillä ja minut nähtyään lähti nopeasti kävelemään kohti. Halasimme siinä uteliaiden tarkkailtavina ja hän sanoi minulle lähtemättömät sanat: Isä, auta muaMinä seisoin kuin suolapatsas, en saanut ääntä itsestäni. Hän lähti kävelemään takaisin sinne mistä tuli.

En osannut enkä pystynyt auttamaan. Seuraavana yönä hän nieli kaikki salaa mukanaan kuljettamansa lääkkeet enkä minä vieläkään osannut enkä pystynyt, auttamaan, seisoin vain ja yritin muistella mitä on tapahtunut. Kaikki mitä hänen elämästään muistuu, on kuin katkelma tylsästä nykyromaanista. Vaan tyydyttääkö se tarvetta joutavaan ajankuluun ja tyydyttääkö se ihmisten pahantahtoista uteliaisuutta. 

Lyhytkin elämä on niin rikas, täynnä kokemuksia ja yksityiskohtia, että sen kuvaamiseen tarvittaisiin paksu romaani. Ei sitä näin pidä tehdä, hän ansaitsee enemmän kuin puolikkaan aanelosta, Minä vain en osaa enkä pysty.   (2022/xI)

Päivänä moniahana on Eino Leinon runokieltä.  Entisasajan lapset puhuivat isistä, mutta nykyajan makuun se on hävettävän tunnepitoinen. Iskä on muka  parempi . Isä ja sen johdannaiset taitavat olla niitä harvoja periuglaisia sanoja, ja sellaisina tietysti hävettäviä koska kuuluvat Euroopan itä- roomalaiseen kulttuuripiiriin. 

Talvipäivän seisausta seuraa valo. Kiitos niille, jotka kirjoittivat mielipiteitään blogeista ja niiden kuvituksesta. Ne ilahduttivat Hoo Moilasta!

Oulu:   Linnansaari. Pokkisen puisto.

sunnuntai 4. joulukuuta 2022


I L T A 



                              Kuva: Jotaki kukkia kupissa.  Hiili. T.Yli-Rajala n. 1990.  

Miete: Kyllä on yhtä kuin ei. Ero on kysymyksessä.

Aina kun minä herään, osuu ensimmäisenä silmiin tuo verho. Se liehuilee ilmavirrassa, koska pidän ikkunaa vähän raollaan öisin. Joskus, juuri silmiä avatessa näen hahmon joka liukuu etuvasemmalta kohti ovea. Sehän on veli, joka on herännyt hyvin pitkästä unesta. Ehkä hän vilkaisee minua ohi liukuessaan, mutta totinen hän on. Hän kiiruhtaa kokoukseen jossa vanhat tuttavat puivat antiikin roomalaisten runoja. Veli arvosti niitä ja toisti lainauksia latinan kielellä.

Koko meidän yhteiskuntamme perustuu roomalaiseen lakiin ja kirjalliseen perintöön, hän minulle selitti. Näin hänen kalpeat kasvonsa pihalampun valossa, joka heijasteli tapetteihin väriseviä kuvia. Lex romana, hän hoki itsepintaisesti ja näytti kuin olisi halunnut ärsyttää minua. Inter arma silent leges, minä kuiskasin. Hän kääntyi katsomaan minua, ja näytti hyvin hämärältä.

Se on totta, hän sanoi. Aseiden keskellä lait aina vaikenevat ja niiden tilalle tulee uusia lakeja. Muistin nyt miten hän lensi kaksitasoisella meidän kotimme yli ja teki siellä ilmassa immelmannin. Vai oliko se tuon liikkeen nimi, en oikein muista. Joskus myöhemmin hän houkutteli minua mukaan lentämään, mutta mihulla on voimakas korkean paikan kammo. Tuntuu kuin jalat alkaisivat puutua aina kun katson unessa katolta alanpäin, räystään yli. Pidän rystyset valkoisina kiinni jostakin tikkaiden puolapuusta ja hikoan. Ne roomalaiset kyllä opettivat lakia maahan tunkeutujille, mutta palkkasivat sotilaita näiden joukosta. Itse he laiskistuivat ja antoivat muukalaisten hallita. Oliko se niin, että viimeisestä keisaristakin tehtiin kanalan hoitaja. Tämä oli epävarma muistikuva, ja näin kuinka veli kohautti olkapäitään. Yhdentekevää, mutta minä muistutin häntä siitä, että Rooma eli vielä tuhat vuotta sen jälkeen. Sitä ei vain haluta muistaa, koska siellä puhuttiin kreikkaa. Kaikki vanhimmat kristilliset kirjoi-tuksetkin ovat kreikankielisiä, muistutin häntä. Catullukset ja Cicerot piilottelivat luostareissa joista ne vuosisatoja myöhemmin löydettiin. Ja Schubert, sävelsikö hän muka viidennen sinfoniansa seitsemäntoista ikäisenä? En tiedä mistä tämäkin nyt juolahti mieleen, veli kuunteli mieluummin Bachia. Muistikuvista minä olin epävarma niin kuin nyt hänestäkin. 

Oliko hän pelkkä varjo?

Minä huomasin sinut siinä, veli sanoi ja katsoi minua kiinteästi. Tulin muistuttamaan sinua jostakin, mutta nyt en enää muista mistä. Kuulin seinän läpi kun sinä kuuntelit Schubrtin sinfoniaa kuusi vuosikymmentä sitten. Puhuessaan veli alkoi hitaasti hävitä ikkunan raosta tulvivaan iltavaloon, ja minä tunsin oloni levolliseksi. Jotakin meiltä  jäi taas tälläkin kertaa kesken ja käsittämättömäksi, mutta yhteys meidän välillämme oli entinen.                            

Minä valveilla ja hän unessa, tai päinvastoin.   (2022)

Jung: Ajan synkronismi


Kun näitä blogeja aloin kirjoitella 2017,  oli aluksi neljä lukijaksi ilmoittautunutta. Myöhemmin jotkut kommenteista olivat selvästi häiriintyneiden kirjoittamia. Poistin ne. Tapaamani blogin lukijat valittivat, että kirjoitan liian vaikeasti, he arvostavat sitä että jutulla on selvä juoni. Minä sanoin, että aiheiden  muuttaminen on vaikeaa, koska elämässäkään ei ole selvää juonta ja se on lyhyt kuin minun blogini. En kirjoita vain ajankuluksi ja pyrin persoonalliseen tyyliin. Tiedän, että ihmiset pelkäävät unia.

 Nykyään kommentteja tulee harvakseen, mikä on vähän turhauttavaa. Pistäkää hyvät ihmiset minulle nähtäväksi millaisia ajatuksia blogit herättävät, tai herättävätkö yhtään mitään. Itse etsin kuvat omista kokoelmistani, muutamat ovat omien lastenlasten maalaamia. Kuviin  on jokunen tykästynyt, mutta enimmäkseen kuvista ja blogeista vaietaan. Katselijamäärät kuitenkin paljastavat joskus kohtuullisia lukemia.

Myönteistä tai kielteistä siis, ihmiset. Hiljaisuus on tappavaa. 


sunnuntai 27. marraskuuta 2022


 YKSINÄISYYDEN  KY LMYYS


KATSO!t  TÄSSÄ TANSSII ILOINEN IHMINEN (Nietshe)

Viikko sitten Tepi oli käynyt taas juttelemassa meille yhteisestä aiheesta. Hän tiesi, että minä ihailin hänen kykyään ilmaista itseään ulospäin. Minä olen sisäänpäin kääntynyt luonne, joka piilottelen ajatuksia. Hänellä oli kyltymätön tarve esiintyä ja tulla huomatuksi.

Jutun aiheena olivat yleensä käsikirjoitukset ja arvostelut joita hän oli kirjoistaan saanut. Minä sain nimikirjoituksin varustettuja tekijänkappaleita, joissa oli jokin pintapuolinen toivotus. Kuulin hänen monimutkaiset seikkailunsa kirjailijakokouksissa ja osallistuin matkoihin joiden sivutarkoituksena oli usein liberaalien ja konservatiivien ärsytys. Mieleen on jäänyt sekin kerta, jolloin poikkesimme hänen tuttavansa luo ja tämä soitti pianolla juovuspäisssä Hortst Wesseliä. Lauloimme mukana Die Fahne hoch, vähän nuotin vierestä eikä mitenkään suurella antaumuksella. Siinä olimme yksimielisiä, että mikään ideologia ei ole oikeutettu niiden tappamiseen, jotka ovat eri mieltä tai eri värisiä.

Myönteinen kritiikki piti hänen lippujaan yllä. Kun puhe kääntyi joskus väärin ymmärtämiseen ja ylimielisyyteen, hän tuohtui kiroilemaan ja sättimään vähäjärkisiä. Minäkin kyhäsin kirjoituksia, vaan enpä niistä saanut kritiikkiä enkä myötämieltä. Tai ehkä sain vähän sitä myötäistä, mutta hyvin pinnallisesti. Olin Tepille hienokseltaan kateellinen, ja siksi viisastelin hänelle Zarathustraa vähän mukaillen: Jos minä olen huipulla, huomaan olevani yksin. Kukaan ei puhu minulle ja yksinäisyyden kylmyys saa minut tärisemään. Mitä minä haen korkeuksista? Kuinka vihaankaan sellaista, joka osaa lentää!

En tiedä oliko hän koskaan lukenut Nietschen filosofiaa. Minun oli helppo sitä lukea, koska olen ortodoksi ja erotan ilkeyden hyvästä’.Tai ainakin elän siinä luulossa.

Tepin veli oli tehnyt itsarin, poika kuollut hypotermiaan puistopuun-juurelle. Tytär törmännyt auton alle ja hänellä itsellään oli vastikään todettu alzheimerin oireyhtymä. Jumala on kuollut säälistä ihmistä kohtaan, hän minulle väitti kuin Zarathustra. Hän siis oli lukenut Zarathustransa, ja minä jäin sitäkin miettimään. Jumala joko on on tai ei ei, niin kuin muinaiset oppineet arvelivat. Eikä hän sääli ihmistä vaan rakastaa, vaikka ihmisellä on vapaus valita hyvän ja pahan väliltä ja vaikka ihminen sortuu usein vääriin valintoihin. Kun näitä mietin, tuli eteen taas tuo ikuinen teodikean ongelma.

Ja Zarathustra juoksi juoksemistaan löytämättä enää ketään. Hän sai olla yksin ja löysi itsensä yhä uudestaan. Hän nautti yksinäisyydestä  ja ajatteli hyviä asioita tuntikausia. Hän luuli, että Jumala on kuollut. (2022 /11)

Friedrich Nietsche. Näin puhui Zarathustra. Pikku Idis, Tallinna 2020. Teodikea ongelma: jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, niin miksi hän antaa pahan hallita?

Miete: Rutikuiva  kertova realismi tappaa kaunokirjallisuuden.

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

 


KEL ON LENTIMET, SE LENTÄÄ 



Connemoren Aisling, 2018 JuhoY-R.

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille suunvuoroa.

Oli varhainen aamu, ranta aukea ja taivaalla kirkui lokkiparvi. Aurinko häikäisi silmiä, kun yritin tähyillä Pikisaarta. Se kellui mereen melkein uponneena, ja sen punamullalla maalatut vanhat talot olivat kuin jostakin taulusta. Muistelin varhain aamuyöstä nähtyä unta. Siinä joku nainen tuli pesualtaiden luo ja katseli peilistä kuvaansa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, hän oli tullut siihen aikaisemminkin, useita kertoja. Eikö sitä jo ihmetellä, minä kysyin ja nainen vilkaisi äkkiä minua ohimennen. Ihmetellä sitä, että ravaat täällä vähän väliä mutta et puhu mitään, minä jatkoin utelua.

Jätin käsien pesun sikseen ja päätin tarkistaa tilanteen. Nainen jäi seisomaan peilin ääreen kun minä avasin oven ja katselin avaraa pihaa. Siellä ei näkynyt ketään ja minua helpotti. Kyllä siellä jokin kulkukoira juoksi varastorakennusta kohti ja nosti jalkaa katulampun tolpan juurella, mutta ei siellä ihmisiä näkynyt. Eikä väliksikään, sillä minä en ollut juttutuulella. Koira vilkaisi hajamielisesti minua, ja jatkoi sitten matkaa nurkan taakse. Lokit taivaalla kirkuivat. Palasin sisään altaiden ääreen ja jatkoin käsien pesua. Mistä minä olin niihin verta saanut? Ei ranteista löytynyt haavoja tai raapeutumia, ei sormistakaan. Sormien nivelet olivat turvonneet ja niitä katsoessa muistin äkkiä oman ikäni.Mutta mitä se olikaan? Ajatus tuntui jotenkin epämääräiseltä ja hämärältä. Nainen seisoi yhä peilin edessä ja tuijotti kuvaansa.

Hänessä oli nyt, tarkemmin katsoessa hiven jotakin tuttua. Pitkä ja hoikka, lyhyeksi leikattu vaalea polkkatukka. Hiuskiehkura peitti silmää, hän sipaisi sen sivuun käden selällä. Seurasin syrjästä hänen hahmoaan ja odotin että hän vihdoin sanoisi jotain, olimmehan kahden täällä toilettitilassa. Vaan ei hän mitään sanonut, enkä minäkään keksinyt sanottavaa tähän hätään. Paitsi tämän, mikä juolahti äkkiä mieleen:

Anna kun minä katson sinua silmiin, sanoin hänelle ja lähestyin peilin naista.Hän kääntyi minuun päin ja läheltä huomasin että hän oli saman mittainen kuin minä. Otin nuo kasvot kämmenten väliin ja hivuttauduin tuijottamaan häntnä suoraan silmiin. Ne olivat oudon tutut nekin, erotin niistä vierivät vihertävät vuosikymmenet. Onko siitä vasta kuusi kymmentä vuotta kysyin naiselta joka tuli yhä lähemmäs. Tiesin että ulkona oli kevät ja jostakin pulpahtivat mieleen Joseph Eichendorffin laulun säkeet. Varhaisin kuin aamun sää, utu laaksoon välkähtää. Tuuli lehvissä jo entää, kel on lentimet, se lentää.

Minulla ei ollut enää lentimiä. Palasin pesultaalle ja kuivasin kädet, joista ei tihkunut verta. Ulkona oli kevät ja nainen oli kadonnut ehkä sinne mistä oli äkkiä ilmaantunutkin, menneisyyteen.

Joseph Eichendorff, Tyhjäntoimittajan elämästä, wsoy 1956,  s. 51.  Connemore, Irlanti, Aisling iirinkielinen naisen nimi.  Oulu, Pikisaari


sunnuntai 13. marraskuuta 2022



TÄSSÄ MINÄ SEISON

 

          
Psykedeelinen uni


Seison bussipysäkillä ja olen aivan neuvoton. Outo epävarmuus on vallannut mielen, enkä tunne oikeaa suuntaa. Kadun kulma näyttää tutulta, mutta niin on tuttu toinenkin kun vähän käännän päätä ja katson oikealle. Tässä seison. enkä voi esittää vaatimuksia kenellekään. Ohikulkijat ovat vieraita, en näe heidän oikeita kasvojaan. Minulla on sellainen tunne kuin vajoaisin syvemmälle ja muistikuvat tulvivat mielenpohjalta esiin. Niitä pyörii ympärillä niin paljon, että unohdan miksi olen juuri tässä paikassa. Korvissa soi etäinen musiikki, Wagnerin Näin puhui Zarathustra.

En oikein muista. Jotain tekemistä noilla kahdella oli, Nietschellä ja Wagnerilla, heidän tuntemuksillaan. .

Bussi lähestyy ja huomaaan, että nuori nainen jonka kanssa olemme katselleet yhdessä etäälle, valmistautuu nousemaan autoon. Sanon hänelle, että haluan tulla mukaan, mutta ei hän ehkä kuule. Astuu vain bussiin ja vilkaisee hajamielisesti minua. Oudointa tässä on se, etten tunne häntä enkä tiedä mihin meidän pitäisi mennä. Äkkiä huomaankin, että tuo nainen oli läpinäkyvä ja liukui hitaasti etäälle kuin minua paetakseen. Hänen jälkeensä jäi hyvä tuoksu, jota hetken aikaa nuuhkin. Voimakas mielleyhtymä palautti muistiin jonkun lapsuuden kokemuksen, joka samassa myös katosi. En voi muistaa sitä mitä ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Mutta naisen hameen poimut liikkuvat tuskin ollenkaan, sillä hame on musta. Näen sen vielä täältä etäältäkin ja käännän katseeni syrjään vasta sitten kun hän tavoittaa sen. Ei pidä katsoa tyhjää, minä ajattelen ja näen kuinka hänkin kääntää päätään, mutta ehdin sitä ennen nähdä silmät. Ne olivat vanhuksen, hyvin vanhan ihmisen joka oli kärsinyt kivuista. Ja suunkin minä näin, se oli vino irvistävä rako jossa vilahti pari keltaista hammasta. Ei hän siis nuori ollutkaan, joten mitäpä minä hänen seurastaan välittäisin. Minä, vanha mies. Muistin nyt, että hän oli kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten.

Bussi hidastaa vauhtia ja minä päätän jäädä kyydistä pois. Jään seisomaan pysäkille yksin ja vähän neuvottomana, enkä osaa valita suuntaa johon siitä lähtisin. Ehkä joku odotti kotona, ehkä oli ilmoittanut jo kadonneeksi. Vaan tässä minä taas seison, tietämättä miksi ja minne lähtisin. Mietin, että Heidegger oli oikeassa. On olemassa lumottu alue, jossa kaikki palaa siihen missä se voi levätä. 

Voi minua! Minne aika on paennut !

Heidegger.  Wie man wird, was man ist (Nietsche) FranzKafka.


sunnuntai 6. marraskuuta 2022

 


BARCAN LEIRI

Looginen uni   


                         
                                                                Leirituli  Akvarelli T.Y-R., 2017

Makasin muurilla Kaukon kanssa ja katselin ihmisiä, jotka näkivät näyteikkunassa mallinukeja ja keskustelivat niistä. Mitä se tekee tuolla kirjekuorella, joku heistä sopotti. Hän tarkoitti nukkea, joka käänsi synkät silmänsä suoraan meitä kohti ja hymyili irvokkaasti. Miksi se piilottelee tuota kirjekuorta? Onko siinä määräys saapua esikuntaan liikekannallepanon johdosta? En ymmärrä mitä vieressäni seisova nainen tarkoitti, kun hän äkkiä alkoi puhua etäisyyksistä hyvin kaunopuheisesti. Siitä kuinka pitkä onkaan jo kaksisataa metriä. Naisen puhuessa katson maisemaa, joka vaihtuu etäisyydessä aurinkoiseksi, värikkääksi näkymäksi. Sinne on kyllä yli kaksisataa metriä. Padon suunnalta, korkealta nähtynä joen uoma kohisee ja välkkyy, silloilla autojonot kiitävät edestakaisin ja kaupungin silhuettia halkoo musta savupiippu.

Nousin muurilta ja näin nyt rakennuksen. Se oli tehdas jonka alueella alkoi räjähdellä. Mustia lohkareita lenteli ilmaan ja sitten alkoi sataa likaisia paakkuja ja me etsimme suojaa lumikinoksesta. Kauko oli käynyt ostamassa kioskilta nakkisämpylöitä, sinapilla maustettuja. Minua nolotti, kun epäilin ettei hän ollut ottanut huomioon sitä naista joka sisoi vieressäni, mutta oli hän muistanut.Huomasin että sillä oli kultaiset korvarenkaat. Lumihanki tuntui turvattomalta, koska muistin että me tässä näin pakoilimme tummiin pukeutunutta joukkoa, joka lähti ratsain kohti metsää.Olin kuullut että siellä oli niiden leiri ja että siellä ne soittivat kitaroitaan, lauloivat kaihoisia lauluja rakkaudesta. Niin kuin jotakin siitä tietäisivät. Ajattelin, että ainakin niin kauan kuin leirituli palaa, nainen tuo syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.

Tiedätkös,sanoin Kaukolle joka istui mättäälle ja pani tupakaksi. Minä olen alkanut epäillä tapahtumien todellisuutta. Se ei ole mikään Barcan mustalaisleiri, se on niiden leiri jotka eivät osaa ratsastaa ja joilla on kypärit päissä. Huomasitko, että ne istuivat takaperin ratsujensa selissä ja etsivät katseillaan vihollisia sieltä missä niitä ei ole koskaan ollut. Etsivät muka natseja, mutta itse ovat ainoat natsit joita täällä on nähty. Kuulin kuinka joku niistä huusi ohi ratsastaessaan, että hukuttakaa lapset ja tappakaa ne kaikki.

Niin luodaan uusi valtakunta ja alistetaan kaikki vanhat.

Mietin että mikä panee minut lukemaan sellaisia kirjoja kuin mitä Stancu tai joku Barca kirjoittavat. Maailmassa on levottomuutta muutenkin ihan liikaa. Minä pidin niistä ja siksi ne luinkin, mutta miksi ne herättävät minussa öisiä painajaisia? Ovatko fiktiiviset tarinat heränneet todellisuuteen?

Kauko puhalsi mietteliään savurekaan meidän päittemme ylle. Oli yö ja ihmiset nukkuivat, muut kuin me tässä. Ne nukkuivat lujissa vuoteissaan, lujan katon alla. Lakanoiden välissä, peittojen alla, kylmän taivaan alla kokoon kerääntyneinä, sinne heitettyinä niin kuin silloin kerran, autiolla maan kamaralla. Käänsin kasvoni naiseen päin ja kysyin miksi sinä valvot kun me muut nukumme. Jonkun täytyy valvoa, tämä sanoi. Jonkun täytyy viipyä tässä niin kauan että ne ratsastavat taas meidän ohitsemme ja palaavat sinne mistä tulivat. Ratsastajien mielestä me emme tule toimeen ilman heitä ja he haluavat hallita kaikkia muita. (2022/x)

Unen logiikka

sunnuntai 30. lokakuuta 2022



OI  KUUSIPUU

Praktinen syllogismi.



                                                     Kuva: Taloja rinteellä. Öljy 1973 T.Y-R.


Lauloin vanhaa laulua oi kuusipuu, oi kuusipuu. Lapssuudesta asti osasin sen myös saksalaisilla sanoilla. Taisi olla muisto kouluajoilta jolloin pulpetin päälle pantiin palava kynttilä ja saksan tunnilla laulettiin O Tanenbaum, o Tannnenbaum, wie treue sind deine blätter Älä laula tuota laula, mä vihaan saksankieltä ja saksalaisia tuttava sanoi. Hän oli kehitellyt aiheesta praktisen syllogismin. Kaikki saksalaiset olivat ja ovat natseja.

Kysyin häneltä joskus aikuisena, vihasiko hän myös Bachin stirb in mir, Welt und alle deine Liebe. Kysyin siksi, että tunsin hänen musiikkimakunsa. Se viihtyi paremmin räpin tunnelmissa. Minä tuomitsin hänet mielessäni juuri siihen ihmisryhmään, joka ennak-koluulojensa ja halpamaisuutensa takia jakoi maailman niihin, jotka menestyvät ja niihin jotka joutavat kuolemaan.

Lapsena minä en osannut epäillä, että joku on perin juurin paha. Luotin ihmisten ulkonaiseen olemukseen. Joku hymyili ja nauroi, toinen oli vakava ja vaitelias, katseessa kylmää tarkkailua. Neljä vuotiaana eksyin isompien poikien joukosta. Porukka oli salaa kaivamassa saksalaisten kasarmin roskalaatikkoa, josta löytyi yhtä ja toista käyttökelpoista. Homeisia limppuja, ruokatähteitä ja tyhjiä panoslaatikoita. Tuollaista pientä pahvirasiaa minä pyörittelin käsissäni kun äkkiä huomasi olevani roskalaatikolla yksin. Pojat olivat kadonneet, ja edessä seisoi vartiomies.

Hän vei minut käsikynkkää suureen rakennukseen, jossa oli leipomo ja ruokasali. Siellä oli hilpeä tunnelma, ja minä huomasin olevani huomion keskipiste. Yksi ja toinen kaappasi minut syliinsä ja vaihtoi nenää. Mekastus ja nauru loppuivat vasta sitten, kun saliin patsasteli tiukka upseeri. Tämä kiersi ja kaarsi , antoi sitten käskyn viedä minut takaisin kylätielle. Näin päättelin vasta aikuisena, sillä enhän heidän mongerruksestaan mitään tolkkua saanut. Niinpä minua saatettiin soratielle joka johti takaisin kotiin. Taskuissa oli pahoilta natseilta saatuja suklaalevyjä ja hämmentävä muisto ilkeistä sotilaista, jotka nauroivat, lauloivat ja ilakoivat. Sieltä minulle jäi korviin tutuksi käynyt marssilaulu hai dii hai duu. Aikuisena luin jostain,että sitä natsit lauloivat valloittaessaan Eurooppaa joskus 1941. Kotona minua oli etsitty kaikkialta ja velipoika oli saanut madonluvut osakseen, kun oli jättänyt minut sakujen roskalaatikolle.

Hän muisteli aikuisena, että minä oli marssinut kohtia kohti ja laulanut innokkaasti tuota haidiimarssia. Ei asiasta enempää puhuttu. Äiti vain varoitteli, ettei niiden vieraiden sotilaiden kanssa saanut liikaa seurustella. Ne olivat arvaamattomia, eikä koskaan voinut tietää mitä ne juonivat ja saivat päähänsä.

Elämän pituinen epäluulo natseja kohtaan oli minussa nyt herännyt, mutta koskaan en ole sotkenut natseja ja ihmisiä keskenään. Opin erottamaan hymyn ja naurun aseen laukaisusta. Joku aliupseeri kävi meillä aikansa kuluksi puita pienimässä ja näytti valokuvia perheestään jossain EteläSaksassa. Kun liittoutuneet myöhemmin pommittivat Saksan kaupunkeja, tuo mies istui meidän liiterin kulmalla ja itki. Tieto sodan käänteistä oli kiemurrellut kauas koilliseen Eurooppaan asti, ja hän sai komennuksen Italiaan. (2022)

Praktinen syllogismi


sunnuntai 23. lokakuuta 2022



INTUITIO



                                                  Ampumaradalla. Öljy 1994, T.Yli-Rajala.


Kuusiaidassa piharakennuksen luona kihisi varpusparvi. Isä silmäisi sitä, ja hetken minusta tuntui, että hän nostaa kätensä ja laukaise aseen. Isä pani parabellumin höyläämättömästä laudas-ta kyhätylle tasolle. Aseen osat kiilsivät rasvasta ja trasselituk-
kojen lemu pisti nenään. Minä inhosin molempia, aserasvaa ja trasselia. Matkan päässä meistä seisoivat pahvitaulut. Ne olivat ihmishahmoja joiden päät ja vartalot olivat reikien tplittämät.
Näyttivät ihan siltä kuin olisivat valmiit esittämään heprealaisten vankien kuoroa Verdin opperassa Nabucco. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen, minä mutisin. Teki mieli mennä takaisin kotiin, omaan vinttikamariin ja avata Heiskasen Tähtitieteen ensimmäinen osa. Sen mukaan pakonopeus on yli kymmenen kilometriä sekunnissa. Se tuntui saavuttamattomalta utopialta. 

Isä tarkasteli pahvitauluja. Sinä ammuit hyvin, hän sanoi. Tässä urheilussa vaaditaan mielen tasapainoa ja nopeutta. Minä tiesin, että hänellä oli niitä molempia. Jos jossain riideltiinn, hänet valittiin erotuomariksi, koska luotettiin hänen oikeuden-mukaisuuteensa. Isän kasvot olivat täynnä ruudin polttamia vihreitä arpia. Kranatin siruja hänestä oli leikottu vielä viisitoista vuotta sodan jälkeen. Mietin miltä tuntui kun luoti lävisti asekäden olkapäänn. Minun setäni kertoi, että se tuntui kuin hevonen olisi potkaissut ja taju katosi kankaalle. 

Kaikki nuo kokemukset olivat vieneet isän sairaalaan ja sitten taas takaisin rintamalle. Mutta vasta Kannaksella hän oli saanut sen luodin olkaansa ja selvisi siitäkin nipi napin hengissa. Minä katsoin nyt pahviukkojen reikäisiä hahmoja, jotka käänsivät kylkensä meihin päin. Isä otti liimapaperirullan ja leikkoi siitä paikkalappuja haavoille. Pahvimiehet eivät valittaneet, ne olivat jähmettyneet odotukseen. Taivaalta alkoi hiljakseen tihkua pisaroita ja me kokosimme pistoolit ja panoslaatikot kanto-laukkuun. Ikävöin oman kamarini mustaa yöikkunaa, jonka ruutujen läpi erottuivat koivujen valkoiset rungot. 

Varpusparvi hätkähti äkisti lentoon ja sen tirskutus korvissa palasimme autolle, joka odotti soratiellä, piharakennuksen takana. Isä oli vaitonainen niin kuin aina. Hänen ajatuksiaan oli vaikea avata, ne olivat tiukalla kerällä kuin lankarulla. Ihmette-
lin joskus oliko hänellä omatunto. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, minä kertasin ajatusta. Se voi johtaa odotettuun lopputulokseen, mutta syy on kyllä syytä tuntea. Se piilottelee milloin missäkin pahvimiestan selkien takana, ja niiden ampuminen tuottaa epämääräistä
tyydytystä. Ne ovat vihollisia jotka eivät tunne mitään eivätkä muista huomista.
(2022 /X)
 
Kuvioammunta.  Verdi: Nabucco.







perjantai 14. lokakuuta 2022


 

OIKEAMIELISYYS


                                            Kuva: Vilu viittainen, kypär kylmä. Akryyli 2007 T.Yli-Rajala.

Kunis ratsastaa Pyhä Martti

sinis siunattu Ranska on

sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton

Yön tähtien tuikkeessa kiitää, uros jäisellä orhillaan

viluviittainen, kypär kylmä, kaks knaappia seurassaan

Hän joka tuntee Suomen historiaa, tietää että tähän Eino Leinon kansallismieliseen runoon on sensuurilta piilotettu sanoma. Hepreaa nykynuorisolle, joka ei tunne sanaa sortovuodet.

Oikeamielisyys piilottelee aina voittajan selän takana. Historia on liturgia, papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan. Monet runoilijat ja kirjailijat ovat omaksuneet nuotin, joka on sävelletty jossakin puoluetoimistossa tai sotakabinetissa. Kenraalit ovat parhaita kapellimestareita. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin tahtipuikko pysyy suorana. Luin taannoin Gogolin pienoisromaanin Kuolleet sielut. Se oli minulle nostalgiaa nuoruudesta, jolloin tutkin kirjaa ensimmäisen kerran, ja nauroinkin sille ensi kerran. Nyt hauskaa tarinaa ryyditti 1800-luvun käännös, jonka suomi vilisi kutkuttavan hauskoja sanoja ja ilmaisuja. ”Huomattiin, että prokuraattori oli jo sieluton ruumis. Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut sielu, vaikkei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt”.

Gogol oli syntyjään ukrainalainen. Keisarillisen Venäjän armeijaa hän kuvasi niin, ettei sitä nykypäivän lukija voi tulkita enempää ihailuksi kuin pilkaksikaan. Gogolia mukaillen suomalaisetkin voisivat kuvata voitokasta puna-armeijaa, kun vain kehtaisivat. Mutta kun me olemme niin ujoja! Kaulat suorina ja päät ylväästi pstyssä pina-armeija marssi paraatissa vapauttamaan Viipurin, mutta saappankärki peitti näkyvyyden

Joitakin vuosia sitten näin televisiossa katuhaastattelun.Suomalainen tv-toimittaja kysyi, että mitä mieltä keski-ikäinen nainen oli Viipurista. Pitäisikö se palauttaa Suomelle? Nainen närkästyi. Ei tietenkään, mehän olemme rakentaneet sen kokonaan uudelleen sen jälkeen, kun suomalaiset olivat kaupungin tuhonneet.

Ihan totta! Väärästä valinnasta, Hitler tai Stalin, meidät tuomittiin menettämään eurooppalaisen pienen valtion kokoiset alueet ja maksamaan valtavat sotakorvaukset. Kansallista humalaa seuraa aina kansainvälinen krapula, niin se vaan on. Sitä huma-laa ovat kansainvälisyyden apostolit yrittäneet kitkeä maailmasta, mutta huonolla menestyksellä. Kansallinen humala muhii ja kuplii aina kaikkialla, ja vapaana, irral-leen laskettuna se tunkee juurensa sinne, missä vallitsee heikoin itsetunto. Suomeenkin, hyvät herrat ! On olemassa myös kansoja, joiden keskuudessa kiihkonationalismi on krooninen oireyhtymä.

Runo: Eino Leinoa mukaellen. En tiedä miksi hän pääti terminatiivin s-lopulla.



sunnuntai 9. lokakuuta 2022




SANOISTA

Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle
pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen päivän
Kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahalla
hevot heiniä hamusi.
Tässä nyt syntini sovitan Mie vaan velttona makoan
kuumehessa kuorsaelen, viikon  jo maannunna veltto, epäkelpo
runoa rustaan vinksin vonksin.





                                             Valoja seinällä. Akvarelli, T.Yli-Raajala 2022
 

Sanoilla on maku ja tuoksu. Voivat ne haistakin. Sanoilla on myös väri. Suomenkieli on
kuin sateenkaari, siinä on värejä ja niiden yhdistelmiä pilvin pimein.  Arkinen puhe-kieli on vieraan imperialismin vallassa. Ihmisille on opetettu käsitys, että tämä on kehi-tystä, minkä sille voi. Suomi väistyy, koska ihmiset haluavat puhua englantia.

Suomen sanat ovat sellaisia, että niitä pitää lukea hitaasti. Tutkia ja imeskellä. Sanat ovat pitkiä ja niitä pitää  lukea vielä uudestaan. Ei siksi, että lukijat ovat vähä-älyisiä, vaan siksi, että he haluavat ajatella. Se käy luontevimmin omalla äidinkielellä. Jollei sanoja tunne, ne voivat johdatella harhaan. Siksi, että ne kätkevät taakseen salaisia tietoja ja taitoja, joita vain kieltä taitava ymmärtää. Ei virke ole pötkö sanoja, vaan se on irrallisista osista, sanoista koostuva ketju joka kosketuksesta helisee ja kilisee. Vieraat lainat ovat kiviä suomenkielen hienossa moottorissa. Tunteet syrjäyttävät fiiliksiä, eikä agentteja tarvita, koska passiivi ei niitä kaipaa. Assistantit ja replyyttärit joutavat kielitoimistoon joka hyväksyy kaiken sillä perusteella, että se on kehitystä. Antaa ihmisten sanoa ja kirjoittaa mitä vain, kun he niin haluavat. 

Vaan miksi pitää asia sanoa kiemuraisesti ja käyttää turhaa apusanaa, agenttia sotkemaan passiivia? Terroristi ammuttiin teloituskomennuskunnan toimesta. Ly-
hyemminkin sen voi sanoa. Teloiuskomennuskunta ampui terroristin. Ja vielä toinen
älyttömyys: tilanne terroristin osalta oli nyt kohtalokas. Tilanne terroristille oli siis koh
talokas, ei siinä osaltoja tarvita. 

Vanha suomi käytti paljon diftongeja. Ne olivat kuin kaikissa väreissä lepattavia ko-
libreja jotka häärivät jokaisen sanakukan liepeillä. Jos on tarkkana, voi hyvinkin
aistia niiden ilmaan leuhtoman huumaavan tuoksun. Nykykieli karsii niitä sukupuut-toon ja tarjoaa diftongien tilalle puuduttavan pitkia länsimurteidenvokaaleita, jotka kurisevat kurkussa ja kääntävät kielen solmuun.

Että silleeen. Vaan nytpä on pakko kulauttaa teelusikallinen konjakkia, jota on minulle kannettu vaimokullan toimesta. 
2022

Runo: Eino Leinoa vähän mukaellen.





sunnuntai 2. lokakuuta 2022




 




                                                    TOINEN UNI
                                                           De natura hominis


                                    Kuva: Jotaki kukkia, akvarelli n. 1990 T. Yli-Rajala



Viima lonksutti ikkunan karmia, sade ropisi peltikourulla. Muuten oli hiljaista. Nousin sulkemaan lasin ettei vesi kerry lattialle. Par-ketti alkaa helposti kastuneena kupruilla. Lattialle, tuolin viereen oli pudonnut valokuva, joka näytti liikkuvan poispäin. yhä etääm-mäs. Nousin tuolilta uudelleen ja poimin kuvan sormien väliin. Vaikka sitä kuinka vääntelin, se oli valkoinen molemmin puolin. Muistin nyt äidin, joka lupasi että jos se on mahdollista, hän tulee kuolemansa jälkeen kertomaan millaista elämä on.

- Mikä elämä, minä kysyin. 
- Se minkä sinä olet jo unohtanut, hän vastasi ja näytti kalpealta.

Kun nyt, näitä muistellessa katsoin kuvaa uudelleen, näin siinä hämärästi puiston jossa silloin kuljimme. Koivujen lehdet kuul-sivat syksyn keltaa ja hietakäytävän varrella kasvoi ruskettuneita pietaryrttejä. Lintujen viserrystä en ollut enää vuosikausiin kuul-lut, ne äänet kuuluivat kevääseen josta oli vierähtänyt aikaa jo liian kauan.  

- Sinä luulet nukkuvasi, äiti sanoi. mutta minä haluan, että tiedät mitä se ei ole. Uni ei ole järjetön häiriötila, vaan se on osoitus henkisyydestä ja sielun kuolemattomuudesta. Nemesios kirjoitti teoksessaan De natura hominis, että sielu ja ruumis ovat ykseys, joka ei kuitenkaan ole yhdistynyt lopullisesti. Unessa voi sielu erkaantua ruumiista ja toimia toisessa ulottuvuudessa. Georgios Nyssalainen sanoi, että meidän elämämme, aineellinen ja muu-toksen alainen, on aina liikkeessä ja pyrkii eteenpäin. Olemisen voima on siinä, ettei elämä koskaan lepää liikkeessään.

- Mitä sinä selität, kysyin äidiltä. - Kuka on tämä Nemesios ja kuka on Georgios? Ovatko he jotain vainajia? Äiti ei vastannut mitään, mutta näin että  hän hymyili ja käänsi päänsä niin etten voinut enää nähdä hänen silmiään. 

Kun hän tällaisia minulle luennoi,  ajattelin että äiti on tuonpuo-leisessa alkanut sekoilla. Mitä ihmeen oppia hän oli käynyt kuun-telemassa ja mihin hän pyrki. Hän luki minun ajatukseni, ja arva-si että minä olen hämmentynyt. Sadepisarat ryöppysivät nyt voimalla ikkunan peltiin ja kuulin kuinka kamarin seinäkello löi kolme kertaa.

- Minä tulin koska lupasin, äiti sanoi ja näytti taas hienokseltaan hymyilevän. Hän katsoi minua kiinteästi silmiin ja sanoi: kun sinä
luulet olevasi unessa, oletkin hereillä. Todellisuus vapauttaa, mutta se on ensin löydettävä. (2022)

Unien tulkinta






lauantai 24. syyskuuta 2022

 


VÄHÄPÄTÖINEN TODELLISUUS


                      Punainen pastoraali, akvarelli n. 2019.

Lintu lensi yöllä ikkunaan ja valitti 

miksi et avaa, toin sinulle viestin

Aamulla kannoin rastaan 

syreenipensaaseen

Istuin vanhaan tuoliin jota sanoimme laiskanlinnaksi. Se oli asemalle kertyneiden tavaroiden joukosta joutunut meille syksyllä 1944. Joku sitä kaipasi. Ehkä hän vuorostaan sai meidän risaiseksi kuluneen kamarituolin, jossa oli puiset karmit. Laiskanlinnan viereen oli olohuoneessa pystytetty jalkalamppu jolla oli messinkiset käpälät. Joskus niitä kissa tuijotti oudoksuen. Muista tämä, vaikka juokset et ehdi koskaan perille, sanoin kissalle joka vilkaisi minua halveksivasti. Tuon ohjeen olin keksinyt itselleni.

Olin iltapäivällä tuhonnut vanhan käsikirjoituksen jonka työnimeä olin aina hävennyt. Punainen pastoraali. Mikä minut oli saanut sellaisen nimen kyhäelmälle antamaan? Kun sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat joita elättelin ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuosikymmeniä se oli pöytälaatikossa lojunut ja aina hävettänyt. Se oli alkanut haista paatosta ja ylipursuavaa tunteilua. Aiheena oli mies, joka vuosien jälkeen palasi nuoruuden maisemaan ja löysi sieltä entisen ihastuksensa, joka oli pahimman koulukiusaajan kanssa naimisissa. Ei kovin omaperäinen aihe. Nyt jos kirjoittaisin tarinan uudelleen, tappaisin kiusaajani ja jättäisin ihastuksen vanhaksi piiaksi. Se on elämän katkeruutta.

Kaikki on mahdollista ja toden näköistä. Aikaa ja paikkaa ei ole. Vähäpätöisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää ja kutoo uusia kuvioita. Näitä Ingmar Bergmanin sanoja pohtiessa päätin alkaa uutta käsikirjoitusta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. Vähäpätöinen todellisuus johdatti minut vähitellen mollisävyiseen dystopiaan, painajaiseen jossa mielikuvitus kehrää ja kutoo loputtomiin, kunnes loppu herää taas uuteen uneen. Ja tiedänhän minä, että sonaatti viihtyy parhaiten romantiikan musiikissa, sellaisessa jota minä mieluiten höristelen. Eikä haitari siihen kuulu ollenkaan, paitsi mitä nyt vähän Tuupovaarassa.

Nousin laiskanlinnasta, puistelin tomut harteilta ja lähdin määrätietoisesti kohti pianoa, jota en osaa soittaa. Kissa näytti närkästyneeltä ja livahti oven raosta keittiöön, josta alkoi kuulua päämäärätietoinen askartelu kermakupin äärellä. Minä jäin ovelle seisomaan ja partaa haromaan.

(2022)

Ingmar Bergman



sunnuntai 18. syyskuuta 2022

 


MISSÄ ON IHMINEN?




Homo sapiens, non sum qualis eram

Auringon säteen lävistämänä, ja äkkiä ONKIN ILTA


Olin kuunnellut jo tovin asiakkaiden keskustelua. Kiinnostuksen aiheina olivat automerkit, moottoripyörät ja ruohonleikkuu kesämökillä. Kun sitä rikkaruohoa tuppaa tulemaan joka paikkaan, ja vielä sekin vaiva, että vesijohto on rikki. Pitää kantaa itse vedet saunaan. Inflaatio syö rahat pankkitileiltä eikä tässä maailmantilanteessa oikein tiedä kannattaako sijoittaa pääomaa mihinkään. Ulkomaille on uskaliasta lähteä kun soditaan ja psykopaatit riehuvat ydinaseilla uhkaillen. Niitty- ja ketokukat peittävät ojan pientareita ja puistikoita vaikka niitä kuinka parturoisi. Rikkaruoho valtaa tilaa ihmisen istuttamilta oikeilta kukilta joilla on suunniteltu järjestys.

Missä on se asiakas, joka luki Jungin psykologiaa ja jonka kanssa käytiin pitkät keskustelut unien merkityksestä? Tai hän jonka kanssa juteltiin tähtitieteen viimeisimmistä saavutuksista, mustista aukoista ja madonreijistä, singulariteeteistä. Entä missä on hän, joka veti yhtäläisyysviivan paranormaalien ilmiöiden ja kvanttifysiikan outouksien väliin. Mihin on hävinnyt ihminen joka kirjoitti runoja tai romaania ja tuli kysymään minulta neuvoja, ikään kuin olisin niitä muka osannut antaa. Häntä kiinnosti myös romantiikan kauden musiikki, ei se raakkuminen ja rähinä mitä nykyään tarjotaan uutisten molemmin puolin. Mihin oikeat ihmiset ovat kadonneet ja mistä nämä tosikot ja robotit t ovat kirjastoihin tiensä löytäneet? Nämä luulevat. että kirjaston tehtävä on lainata vain ajanvieteroskaa sitä tarvitseville, ei puhua ääneen eikä ajatella itsenäisesti. 

Miksi he parturoivat kaikki luonnon kukat teiden varsilta ja niittävät kedot sängelle.He puhuvat luontokadosta. Joukossa on niitäkin, jotka sanovat etteivät ole koskaan kirjastoa tarvinneet eivätkä tule tarvitsemaan. He ovat jo syntyessään niin lahjakkaita. Missä on se pikkutyttö jonka hätäinen ääni kuului kirjaston vessasta: setä tuu pyyhkiin! Minne on viety hänet.joka näki pikku-ukkoja kirjahyllyjen välissä ja esiintyi natsiupseerina. Missä on se nuori nainen joka soitti lasten iltapesun aikaan ja pyysi minua tulemaan kapakkaan drinkille? Missä ovat ihmiset? Ne ihmiset joiden takia ja joiden kanssa oli mukava elää, ne jotka eivät tärkeilleet teknisillä taidoillaan. Ne ihmiset jotka tulivat hyvin toimeen työssään ilman pitkän matematiikan arvosanoja.

Kysymyksiä on paljon eikä niille loppua tule ennen elämän pääteasemaa, jota juna jo vahiteistoissa ryskyen lähestyy. Olisi aika koota matkatavarat, mutta pääteasemalle niitä ei saa ottaa mukaan. Tullimuodollisuudet ovat kuulemma tiukat eikä käteinen kelpaa, eivät pankkikortit eivätkä osakekirjat. Siellä vaaditaan vain henkilötunnusta ja tehdään ikäviä kysymyksiä siitä mitä tuli tehdyksi ja miksi. 

Missä kaikki ihmiset ovat? Missä minä olen? (2022)

Heidegger: On lumottu alue, josta kaikki palaa siihen missä se voi levätä

Kirjastotyö.


maanantai 12. syyskuuta 2022

 


                              


OUTOA  LEVOTTOMUUTTA


Muutoon menöö hyvin,

mutta luntioomia kolottaa


                                        

                              Kuva: joku lampi syksyllä. Akavarelli noin 2002, T.Yli-Rajala.


Maantiellä juoksi hitaasti koira. Tämän minä huomasin iltapäivällä, heti sateen jälkeen. Seurasin koiraa katseella mutkaan asti, kunnes kadotin sen näkyvistä. Kirjoitin siitä lyhyesti joitakin huomioita jotka julkaisin blogissa. Muistiin palautui Fransin koira, joka otti osaa kaikkeen mikä huoletti koko koirakuntaa, mutta joka myös huomasi, että jokin pieni särö , mielipaha valtasi mielen jopa kesken kunninarvoisinta kansanjuhlaa. Toisinaan aivan tutussa piirissäkin. Lukiessa ajattelin, että rakkaan lähimmäisen näkeminen sai minutkin tunteman oloni hämmentyneeksi, avuttomaksi, jopa epätoivoiseksi. Yritin jotenkin hyvitttää tuota tunnetta, ja ystävät, joille tunnustin tämän ahdistukseni, yrittivät auttaa minua. Se oli vaikeaa, koska kukaan heistä ei tuntenut ketään muita kuin itsensä. He halusivat olla se lähimmäinen jota autetaan.

Ei ole lupa jättää huomiotta sitä, etten minä toki lähestulkoonkaan poikkea täydellisesti omasta lajistani, joka lienee ihminen. Asia jäi askarruttamaan siinä määrin, että illalla vaihdoin Kafkan novellikokoelman toiseen kirjaan. Lukeminen on ihmiskunnan tärkein seurustelumuoto.

Istuin jalkalampun pehmeään valopiiriin ja avasin Daniil Harmsin kokoelman, Sattumia. Lyhyt proosapätkä ”Satu” herätti minussa jonkinlaisen deja vu tunteen. Se kertoi pienikokoisesta miehestä joka oli kaikkeen tyytyväinen, mutta halusi olla pidempi. Sillä on merkitystä ihmissuhteissa. Minuakin on aina häirinnyt tosiasia, että en ole tarpeeksi pitkä. Jo kouluikäisinä suurimmat kormut, joilla oli urheijan syndrooma, ansaitsivat tyttöjen huomion. Näillä tyypeillä oli yleensä suuret jalat ja jykevät leukaperät. Minä luin ullakkohuoneessani runoja ja katselin ikkunan läpi mustaa yötaivasta, etsin sieltä oranssia Venuksen sirppiä.

Kirja sylissä lerpatteli lehtiään ja mieli pudota lattialle. Poimin sen parempaan otteeseen ja luin. Haltijatar kysyi mieheltä mitä tämä halajaa. Miten tuttu tunne! Mies oli neuvoton eikä osannut sanoa mitään. Haltijatar uteli ja uteli vastausta saamatta ja hävisi lopulta tiehensä. Ehkä se liittyi cheerliiderien porukkaan huutamaan ja tanssimaan pelaajille. Silloin mies purskahti itkuun ja alkoi pureskella kynsiään. Minä en niitä ole koskaan pureskellut, mutta osaan olla introvertti ja kieriskelen itsesäälissä. Lopuksi jutun kirjoittaja katsoo asiakseen vihjaista lukijalle, että syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi.

Minä syvennyin ja tunsin todella oloni levottomaksi. Mietin, että olisiko pitänyt kasvattaa henkistä pituutta, hankkia jykevät tekohampaat ja jättää nuo kilpaveikot urheilemaan. Olisin voinut suuntautua politiikkaan ja hankkiutua johtajaksi. Tai ehkä olisi ollut parasta käyttäytyä kuin kärppä, joka on Jules Renardin näkemyksen mukaan köyhä, siisti ja hienostunut. Kulkisin elämän polkua pienin harppauksin kuopalta kuopalle antamaan kolo kololta yksityistunteja. Minulla on pedanttinen sielu ja siitä työstä minä nauttisin.

Jules Renard. Franz Kafka: Erään koiran tutkimuksia.  Daniil Harms.  Cheerleader. Absurdistinen fiktio.

Ks. blogi: Soratiellä juoksi hitaasti koira 05.05.2020

Muuten, luntioomia kolottaa vaan etelääsellä Pohojanmaalla.