maanantai 16. toukokuuta 2022


 

Optimisti


                                                Harmagedon, ilta (akvarelli M.Yli-Rajala 2000)


Oli sovittu tapaaminen.Mutkan takaa kääntyi auto kohti kotipihaa. Se oli jonkinmoi-nen suuri jeeppi ja sen etuistuimen takaa erotin hahmon, jolla oli nahkarotsi ja suuret moottoripyöräilijän silmälasit. Arto Kytöhonka astui autosta ja silmäili ympärilleen. Terve, mihin mennään?

Optimistia tekemään, tietysti. Lähdettiin koululle, jonne ilmaantui myös vanha Saava, Teuvo Saavalainen. Minä olin tullut pohjoisesta ja tuonut mukanani idean alueen leh-destä, joka olisi avoin myös harrastajakirjoittajille, ja jonka rima ei olisi masentavan korkealla. Impulsiivinen Teuvo otti asian ajaakseen ja alkoi tapahtua. Hän loi yhtey-det ja sai aikaan rahoituksen läänin hallinnon kautta. En muista kuka lehdelle nimen keksi, mutta luullakseni se oli Teuvo. Minä kirjoitin Kaltioon lehdestä jotain, mistä en enää nykyään osaa olla ollakseni. Turhaa höpinää jota ilman kulttuurilehden pitää tulla toimeen.

Arto johti orkesteria, hänet nimettiin työn ohjaajaksi. Tarjolle saatiin harrastajien kirjoituksia, jotka varmaan herättivät monissa auvoisia tulevaisuuden näkymiä. Ku-vituskin tuli paikallisilta tekijöiltä. Lehden perusidea olikin, että se tehdään läänin paikkakunnilla ja paikallisin voimin. Läänistä saatiin apua talouteen ja asiantunte-mukseen, jollaista meillä nyt edusti Kytöhonka. Hän oli läänintaiteilija. Lehteen oli tarkoitus ottaa mukaan myös ammattilaisten kirjoituksia. Meillä sitä puolta edusti 1986 numerossa 2 Teuvo Saavalainen, Jukka Sihvonnen, Liisa Enwald ja Hannu Nik-lander. Kaikki he olivat nuoria keski-ikäisiä silloin, myöhemmin kirjallisen kulttuurin alalla tunnetuiksi tulleita. Kolme heistä on jo nykyään tuonilmaisia.

Optimistia ja heitä muistelen nyt vanhana ja vähän turhautuneena. Minua vaivaa liika tunteellisuus ja taipumus melankoliaan. Selaan omistuskirjoituksella varustettua 1992 edesmenneen Kytöhongan ”Toinen teos” nimistä runokokoelmaa jota kuvit-tavat Kimmo Kaivannon piirrokset ja luonnokset. Silmiin osuu myös katkelma Arton runosta.

On alkusyksy, kello käy niin, että minä luulin olevan jo aikaisempaa

kuin mitä sitten tosiasiassa on.

Kuun numeroton platinataulu, seiko. Sitä pyyhkii harsopilvi,

ja sitten toivo. Epätoivo, sana kuin snaleikki.


Arto Kytöhonka kuoli 16.02.1992. Optimisti paljon myöhemmin. 

Teuvo  Saavalainen. Optimisti.


maanantai 9. toukokuuta 2022

HARAKANPESÄLLÄ





                                              
Kuva: Taivas ja meri. Akvarelli 1983 T.Yli-Rajala

       

Katselin lapsuuden kuusta

ja taputin sen runkoa.

Paljon olet kasvanut, mutta

samat oksat sinulla on


Vuosia sitten lähetin kirjoitukseni kriitikolle arvioitavaksi. Mutta eihän tämä ole mikään novelli, hän sanoi. Aivan liian lyhyt, ja tästä puuttuu syvällisempi sanoma. Onnistuakseen pitää aiheeseen syventyä munaskuita myöten. Ja niin edelleen.

Siihen aikaan ei vielä ollut tietokonetta jokaisella tekstin kyhääjällä. Olipa vain olivetti, korjauslakkaa ja pitkä pinna. Nykypäivän kriitikolta saisin sen tavanomaisen neuvon, jota nuoriso suosii: kvg. Googlen puoleen pitäisi kääntyä hakusanalla munaskuu. Olin päässyt jo pitkälle käsikirjoituksen kanssa, ja luotin sen kantovoimaan. Minähän en pannut painoa rakenteille enkä johdonmukaisuudelle. Suosin logiikkaa joka sai harvat lukijat hikkaamaan, koska kuvasin teksteissä mieluiten unia ja niiden kiemuroita. Lehtiin kirjoitin lastuja, tarinoita ja kertomuksia, en koskaan novelleja, kolumneja, esseitä enkä narratiiveja. Sellaiseen olin liian vähä-älyinen ja äänetön. Väreistäkään en piitannut, koska ne leimasivat poliittisesti.

Sellainen oli asenne, että minähän en kirjoituksiini muotteja kaipaa, en huivia enkä huppua. Ilman kirjallista paitaa tulin toimeen, en tarvinnut värejä enkä deodorantteja. Niitä munaskuita selvitellessä osui silmiin sattumoisin Stendahlia esittelevä teksti. Näin siinä hengenheimolaisuutta. Kirjailija ei pyrkinyt tapahtumia kuvatessaan johdonmukaisesti rakentuvaan kokonaisuuteen. Hän poukkoili oikullisesti tilanteesta toiseen, jätti rakenteet löyhiksi vaille lujia liitoksia. Kuvatut ihmiset eivät olleet selkein ääriviivoin ja yksityiskohtaisesti nähtävissä.


Niiden oksien varassa keikkui minun elämäni,

harakanpesä latvassa oli minun tavoitteeni

Oksien välissä olivat kaikki ne vuodet, 

jotka meitä nyt erottavat


Tuntematon, salaperäinen on kaiken tulos ja kaiken alku, sanoi Stendahl. Tunnemme vain sen, mikä tuntee itsensä. Romaani on kuin vapaata historiaa, tai kuin historian mytologiaa.

Eikä romaani ole pelkkää ajanvietettä ja juonen rakentelua annettujen ohjeiden mukaan, sanon minä.


Marie Henri Beyle. KVG.




maanantai 2. toukokuuta 2022


PERÄKANAA


                                               Kuva: Aasi ja sen poikanen

Uusin teokseni on edistynyt hitaasti mutta varmasti. Käväisin Haaparannassa ja palasin sieltä viime viikolla pää täynnä ideoita. Aloin heti koota runokokoelmaa vanhemmista runoistani, jotka ovat saaneet kiitosta ja huomiota kirjallisissa piireissäni. Näytin niitä kustantajallenikin, joka niihin silmittömästi ihastui. Teemme niistä merkittävän runokirjan, kovilla kansilla.

Runojen lisäksi minulta on valmistunut novellikokoelma, jota minut on pyydetty esittelemään Viinikulho nimisessä ravitolassa Hiivatin Tuutissa. Esiintyminen jännittää jo etukäteen, sillä edellisessä karaoketilaisuudessa ääneni katosi tyystin pöydän alle ja minut piti kantaa järjes-täjien toimesta ensiapuun. Sairaalassa makasin kolme päivää, kieli koko ajan kipsissä ja las-toitettuna. Nyt kun olen jossain määrin jo toipumaan päin, olen tänään jatkanut runoilua ja yritän parhaani mukaan välttää kaikenlaista tunteilua. Käytänkin mieluummin sanontaa ”fiilis-telyä”, joka kirjallisten replyyttärien keskuudessa on suositumpi ilmaisu koska se on kansain-välisempi ja ehdottoman ulkomainen. Runoissani pyrin riisuttuun arkikieleen ja vältän kommer-venkkeja, sellaisia joita eteläamerikkalaiset harrastavat. Nykyrunon pitää olla realistinen kuvaus apokalyptisestä mielestä, jossa mieli-kuvat kolisevat kuin jauhinkivet puulaatikossa. Maagista realismia ei kannata kirjoitella, koska vakavamielinen, totuudessa pitäytyvä skeptinen lukija ei siitä pidä. Eikä hän aina välttämättä osaa edes lukea, saati sitten kirjoittaa.

Pintapuolinen, kärsimätön silmäily ei suosi vaativan tekstin lukemista. Siitä nautinto katoaa, tunteita ei ehditä kokea. Kirjoituksen kauneutta, tyyliä ei arvosteta eikä ymmärretä. Taito ja kyky paneutua muiden ihmisten asemaan katoaa ja tämä vie kaunokirjallisen kulttuurin rappioon. Näitä seikkoja minä olen tähdentänyt omalle kustantajalleni, joka on ottanut niistä niin sanotusti vaarin. Hän on antanut minulle ansioistani jo useamman ruuneperin tortun ja neuvonut minua ottamaan itsestäni näyttäviä selfieitä lentokentän terminaalissa, Pariisin rautatieaseman käymä-lässä tai kapakassa jossain ulkomailla, esimerkiksi Luulajassa.

Olen kirjoitellut joitakin hyvin syvällisiä ja taidokkaita novelleja ja pienoisromaaneja. Menestystä niillä on, koska olen silloin tällöin saanut niistä palautetta. Kyllä minä sen luin, mutta vähän sen sanoma jäi epäselväksi, joku sanoo. Kaipaisin romaanilta juonta, jota en tästä sinun kirjastasi löytänyt, valittaa toinen. Vaikutti siltä kuin olisit kasannut mitättömiä tapauksia ja muistikuvia samaan kattilaan ja hämmentänyt sitä. Lopulta unohdit lusikan huttuun ja jätit ongelman lukijalle.

Samanlaisia ovat kaikki saamani arvostelut, jotka muuten ovat asiallisia paitsi mitä  ymmär-rykseen tulee. Kyllä sinä olet taitava kynän käyttäjä, mutta en minä aina ymmärrä. Tämäkin novelli jonka sinä minulle lähetit, oli kiinnostava ja minä luin sen alusta loppuun hyvin tarkasti. Sen tarina palautti mieleen jotain sellaista, mitä itsekin olen joskus kokenut, mutta blogi jäi auki. Tarina koirasta joka juoksi hitaasti soratiellä. Mitä se sellainen on? Siinähän ei ollut juonta eikä selkeää loppua. Jos haluat, antaisin sinulle hyvän aiheen ja voisin neuvoa vähän siitäkin miten se kirjoitetaan. Minulla on jo nimikin sille valmiina.

Sellaistahan tämä elämä on, mutta monen on sitä vaikea hahmottaa, minä perustelin. Olen käynyt syvällisiä keskusteluja aiheesta kustantajani kanssa ja hän neuvoo minua etsimään juonta klassisen sinfonian rakenteesta. Olen nyt tehnyt niin, ja nimeksi annoin sille Dystopia. Tulos turhauttaa siksi, että ihmiset lukevat vain sanoja jotka on kirjoitettu peräkanaa. Minusta on tärkeämpää etsiä tarinasta kananperää. Vain sillä tavalla voin joskus yltää korkeammalle narratiiviselle tasolle, jota jopa kriitikotkin ymmärtävät. Schubertin viides, traaginen sifonia soi oikeassa korvassani, siinä aivopuoliskossa joka hallitsee tunteita ja dystopiaa. Ja minä vaan haukottelen.

Hakusanat: Kananperä. Narsismi..

 



maanantai 25. huhtikuuta 2022

 EILEN EN TIENNYT

Monesti kuulin puhetta tiestä

jota lopussa täytyy käydä.

Eilen en tiennyt,

että käyn sitä tänään. 

(Narihira)         




                                                Kuva: Eilen (Akvarelli 2020, T.Yli-Rajala)

Nuo Narihiran säkeet muistuivat mieleen kun kuulin, että nuoruuden ystävä oli kuollut. Hänellä oli pitkälle edennyt haimasyöpä. 

Mistä johtuu, että kaikki hyvät ystävät katoavat tästä elämästä. Vuosia sitten hän oli tuonut maalauksensa minulle nähtäväksi ja sovimme, että voin pitää sitä olohuoneen seinällä niin kauan, että pystyisin siitä hänelle jotakin maksamaan. Hänellä oli rahaan samanlainen asenne kuin Daniil Harmsilla, joka ei pannut rahalle paljonkaan painoa. Kantoi sitä vain mukanaan kukkarossa, ja kun tarvetta tuli, niin tuhlasi ne. Ja siinä kaikki. 

Maalaus esitti mustaa miestä, joka soitti kitaralla Betlesien ”Memories of you”, niin hän minulle selitti.

Se taulu jäi olohuoneen seinälle ja viipyi siinä niin kauan, että minä sen unohdin. Vaikka joka päivä sen näin, katse ohitti taulun kuin tyhjän tilan. Oli kaikenlaista muuta mieltä painamassa ja rauhaa häiritsemässä. Ei se kallis ollut, maksoin taulun useassa erässä vähitellen. Koskaan hän ei siitä muistuttanut, ja nyt kun hän sattumoisin poikkesi meillä, näin hänen seisovan sen edessä kuin hartaustilaisuudessa.

Hän tuijotti sitä hetken, puhumattomana. Sitten hän kääntyi ja selitti. Kun minä tuon maalasin, ei ollut rahaa muuhun kuin lenkkimakkaraan. Ja viinaan, siihen minä tämänkin taulun hinnan käytin. Tänään minä sen äkkiä ymmärsin, kun sattumoisin löysin Narhiran säkeet.

Kyllä minä sen olin aina tiennyt. Säälin hänen kuluneita vaatteitaan ja huonoa terveyttään. Narihirasta en tiennyt, ihmettelin vain mitä hän sillä tarkoitti. Me olimme elämän varrella tavanneet silloin tällöin, eikä meistä kumpikaan muistanut kuinka kauan oli tunnettu toisemme. Vähän pintapuolisesti, mutta kuitenkin, niin että pidin häntä ystävänä. Minä muistin nuoruudesta sen, miten hän toisti usein antiikin filosofien mietelauseita. Joskus se tuntui vähän oman egon korostamiselta, mutta häneltä se kävi luontevasti.

Kun tuo vanha ystävä oli lähtenyt, päätin etsiä teoksia joissa esitellään japanilaista runoutta. Hakusanalla se löytyi pienen etsimisen jälkeen. Luin nuo säkeet ja mietin niiden tarkoitusta. Pari viikkoa sitten hän oli kertonut minulle sairaudestaan, mutta ei sanonut kuinka pitkää ikää lääkärit olivat hänelle luvanneet. Hän oli nyt tänään löytänyt tien, mutta ehkä liian myöhään. Taulun nähdessään hän oli löytänyt sen jota ei vielä eilen tuntenut.

Ariwara no Narihira. Waka-runous.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

 




MINÄ  MUISTAN


On suoja melkein kaikkeen mitä on, on

suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta,

ruosteelta ja miltä vain. Vaan ei, ei

suojaa ole ihmiseltä.

(Harry Martinson, Aniara)


Minä muistan muurahaisen joka juoksi hänen kädenselällään. Hän mietiskeli jotain meidän molempien tulevaisuudesta. Pidetään yhteyttä sitten joskus kun ollaan ihan aikuisia, hän ehdotti. Niin että sinä saat nauraa minun elämääni, sanoin hänelle epäluuloisesti. Näin kun muurahainen pysähtyi ranteelle, se jäi jostain syystä muistiin vuosikymmeniksi. Muistikuva oli niitä yksityiskohtia, joista elämä rakentuu. Kun ihmisikää myöhemmin kohtasimme uudelleen, hän ei heti muistanut minua. Sairaus, ikä ja lääkkeet olivat poistaneet muistia kuin tuulilasin pyyhkimet vettä auton lasista. Jäljellä oli vain tyhjä tila, jossa kitui tietoisuuden himmeä liekki.

Muistutin häntä siitä kuka minä olen. Varhaisen nuoruuden ystävä. Meitä sitoi keskinäinen lupaus muistamisesta. jonka teimme halkoliiterissä. Istuimme pinon päällä ja mietimme maailman menoa. Minä ihailin hänen tietoviisauttaan ja kuvaamataitoaan. Yhdellä viivalla, kynää paperista nostamatta hän piirsi karrikatyyrejä jotka olivat kohteensa näköisiä. Yksi puute tuossa taidossa oli. Värit olivat hakusissa, hänestä ei ollut taidemaalariksi. Kuvat olivat kelmeitä ja värittömiä, niistä puuttui elämä.

Kyllä minä olin naimisissa, hän vastasi kun asiaa utelin. Vaimo jätti minut onnettomuuden jälkeen. Vei lapset mukanaan ja vei omaaisuudenkin tutun lakimiehen avustuksella. Millainen onnettomuus,minä kysyin. Autolla mentiin metsään ja minä olin koomassa monta viikkoa, hän vastasi. Siinä meni muisti, koko entinen elämä. Se on nykyään kuin katsoisi vanhaa elokuvaa voipaperin läpi. Liikkeet näkyvät, niiden tarkoitus ei ole looginen. Äänet kuulostavat tutuilta, mutta en osaa yhdistää niitä oikeisiin ihmisiin. Elämä on absurdia kokemusta, se on kuin Salvador Dalin maisema kirtahveineen, jotka voivat lentää ilmassa.

Kun häntä taas kuuntelin, muistuivat mieleen nuoruuden aikaiset jutustelut halkoliiterissä. Me olimme filosofeja, muut pelasivat kentällä pesäpalloa. Meitä pidettiin vähän outoina. Nyt vuosikymmeniä elämää myöhemmin minut valtasi ennen koetun tunne, deja vu. Hänen muistinsa vei kooma, minun näköni hämärsi glaukooma. Näen elämän kuin putken päässä, mutta onneksi sen värit ovat vielä tallessa ja minä kuulen niiden musiikin, ja nautin siitä.

Elämä on metafora. Jospa me olemme vain jonkun muistissa?

   

maanantai 11. huhtikuuta 2022










                                            Kalasääksi ja lohi, Pokkisen puisto, Oulu


 OLEN UNESSA


Laanilassa, Oulujoen rannalla oli vielä jäljellä saksalaisten kaivamia taisteluhautoja. Saksmannit olivat lähteneet ja juoksuhautojen pohjalla oli vesilammikoita. Sammakot niissä polskivat. Siinä lähistöllä oli myös kioskin kaltainen, harjakattoinen koppero jonka oven päällä luki kosmus-kynällä kirjoitettu Koimanappi. Mitähän se tarkoitti, me serkkutytön kanssa ihmettelimme. Se on joku sähkökoppi tai varasto, meitä valistettiin. 

Minä aloitin koulun kuusi vuotiaana Tuirassa. Koulumatka tuntui pitkältä ja pelottavalta. Jotta tietäisi matkan pituuden, pitäisi se tarkistaa kartalta, mutta jääköön. Lähtiessä minulle teroitettiin osoitetta siltä varalta että eksyisin. Laanila, Onnela minä hoin osoitetta ja maleksin kohti koulua jonka yläkerran käytävällä oli pelottava parvi täytettyjä lintuja. Muitakin eläimiä siellä taisi olla, ja pelottava opettaja. Häntä ei ollut täytetty, mutta kärttyisen oloinen hän oli ja kun minä en heti ensimmäisinä aamuina löytänyt minulle näytettyä pulpettia, hän uhkaili että lähtee siitä kertomaan johtajaopettajalle. Sain koulusta uudet luku- ja laskentokirjat jotka tuoksuivat hyviltä. Laskukirjassa kirjaimet olivat sinisiä ja punaisia, ja lukukirjan kannessa oli värikäs kukon kuva. Pitkäpiimäisten koulutuntien jälkeen se kiekui vapauttavasti ja veli tuli minua vastaan kotimatkalle koska pelkäsin koiria. Oli kokemusta sotakoirista, jotka aina joskus riuhtautuivat vapauteen ja juosta jolkottivat kaduilla. Ei kuitenkaan siellä Laanilassa, muistot olivat peräisin Rovaniemeltä. 

Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie. Kotiportilta kouluun asti, minun askeleeni vie. Istun nyt, kuusi kahdeksatta vuotta myöhemmin Franzenin puistossa ja katselen tuota Suomen ensimmäistä runoilijaa. Jonkin matkan päässä täältä, Plaanaojan varrella on Leevi Madetojan patsas ja kun oikein terästän kuuloa, niin läheisen Ojakadun avoimesta ikkunasta kuuluu pianon soittoa. Vuosikymmeniä sitten siellä oli musiikkiopisto. Noihin aikoihin minä viihdyin Pokkisen puistossa, Kalasääksi ja lohi -patsaan luona ja katsoin meressä kelluvaa Pikisaarta. Lokit kaartelivat taivaalla ja viuhtoivat kohti Linnansaarta. Niiden kirkuna korvissa tavasin latinan kryptisiä tekstejä ja olin vähän epätoivoinen. En minä koskaan noita kiemuraisia lauseita opi kääntämään!  

Siihen aikaan valkoiset puutalot olivat vielä jäljellä, koristeelliset portit avasivat näkymän talojen pihapiireihin joissa kasvoi puita ja pensaita. Vanhat kadut olivat kapeita, niihin ei paljon puita mahtunut eikä pensaita, mutta silti kaupunkikuva oli vehreä. Aivan Pokkisen puiston ja Leevi Madetojan patsaan lähellä oli Merikosken lyseo, jossa monet kuuluisuudet ovat oppinsa saaneet. Sen kivijalassa näkyivät vielä pommien sirpaleiden jäljet. Sinne käveli Veikko Antero Koskenniemikin, joka runossaan muistelee koulutietä ja koko kaupungin yllä kuuluvaa  Merikosken kohinaa. Kakaravaara oli vielä siihen aikaan jäljellä menneestä Oulusta, mukulakivikatuineen ja rähjäisine taloineen joita ei enää kunnostettu. Kun siellä kauan sitten kävelin minäkin, kuvittelin että jostakin pihasta ilmestyi se Teuvo Pakkalan Elsa. Paavo Rintalan Pojat näin muistaakseni vasta 1962 kun olin matkalla Väinö Ruoppilan viron kielen kurssille. Pojat kiipeilivät halkopinon päällä ja Torikadulla liehui natsi-Saksan hakaristilippu, ohi ajavan jeepin lavalla oli kypäräpäisiä sotilaita. Näin Uuno Turhapuronkin  nuorena poikana halkopinon päällä ja räpyttelin silmiäni. Hänen äitinsä oli lähtenyt sakujen matkaan. 

Oulu on nykyään kahdensadan kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, kolme ja puoli kertaa suurempi kuin minun nuoruudessani. Muistot ovat vanhan ja höperön äijän nostalgiaa, joku arvelee. Olipa mitä hyvänsä, mutta minulla on ikävä lapsuuden ja nuoruuden valoisia kesäöitä ja talven läpikäymätöntä kaamosta. Lähes kilometrin laajuisen jokisuiston tuulisia siltoja ja Merijalin rannan tervan tuoksua. Meren pintaan kuvastuvia Pikisaaren vanhoja taloja, tuomiokirkon kellojen hidasta kumahtelua. Kun Ouluun vuosia sitten tulin uudelleen, tuntui kuin olisi tullut kaukaa kotiseudulle. Sen murre kuulosti huvittavalta, mutta tutulta. Tampereella pelataan tosissaan kiakkoo, Oulussa vaan pellaillaan. Tampe-reella miäs lähestyy naista ja kysyy  miten menee. Oulussa kysytään hienostuneesti alakkonämua Sehän on kuin ranskaa.


maanantai 4. huhtikuuta 2022


 TÄYSI  MÄÄRÄ
  


Kuva: Täysi määrä  on oikean käden luku


Ihmisen on pakko luottaa  toiseen ihmiseen, olipa tämä mitä mieltä hyvänsä elämästä. Siinäkin tapauksessa, että hoitava lääkäri sattuu olemaan nuoruuden vihamies tai koulu-kiusaaja. Hän joka irvaili ja pilkkasi ja oli aina kaikessa parempi. Nyt tämä kiusaaja on materialisti joka etsii tietoisuutta materiasta. Mutta eihän se onnistu, koska tietoisuus ei asu ihmiskehossa. Ei materiassa asu älykään, vaikka puhutaan älypuhelimista. Ihmisen tietoisuus on informaatiokenttä, johon kuuluu useita osatotuuksia. Todellisuus onkin vain joukko vertauksia, mielikuvia, metaforaa ja kaikkien näiden yhteisvaikutusta. Jos yrität kuvata totuutta tai todellisuutta, muista että se on vain sinun oma mielikuvasi. Kerro tämä lääkärillesi niin pääsette yksimielisyyteen siitä mikä on vaivan nimi. Gnostilaisen totuuden evankeliumin mukaan kadonneen löytäjä iloitsee yhdeksänkymmentä yhdeksän kertaa, mikä on vasemman käden luku. Vaan jos yksikin kadonnut löytyy, syntyy täysi määrä oikeaan käteen.

Lääkäri on ylioppilaista hän, joka sai tutkinnosta kahdeksan laudaturia. Hän seurasi van-hempiensa neuvoa ja haki lääketieteelliseen. Kaiken lukemansa ja kuulemansa perusteella hän oli itsekin tullut siihen tulokseen, että sillä tavoin saa eniten osakseen ihailua ja kun-nioitusta. Onhan selvää, että elämän parhaat rakennuspalikat löytyvät kemian kaavoista ja matematiikan koukeroista. Päästyään työnsyrjään hän rakensi lasista ja betonista järven rantaan komean talon, josta jo päälle päin näkyi, että omistaja on lahjakas ja älykäs yh-teiskunnan tukipylväs. Totta kai hänellä siihen oli oikeus, kovasta työstä ja suuresta vastuusta on saatava niitä vastaava palkka. Omille lapsilleenkin hän asetti päämääräksi lääketieteen opinnot. Vähäisempi vaihtoehto oli diplomi-insinööri, josta saattaa tulla jonkin firman toimitusjohtaja, ellei sorru ryyppäämään.

Kaukana ovat ajat, jolloin köyhä kansa lähestyi lääkäriä hattu nolosti kourassa ja arasti kumarrellen. Ei niin, sillä nykypäivän lääkäri ei ole Jumalasta seuraava, vaan hän tarkas-telee potilastaan järkevästi arvioiden. Potilaasta voi tuntua, että hänellä on samanlainen katse kuin tohtori Mengelellä oli.  Kaikenlainen tunteilu ihmissuhteista on poltettu asial-liseen kuvitellun totuuden palvontaan. Hän voi suoralta kädeltä ilmoittaa potilaalle, että teillä kuulkaas on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa. Hän voi myös äänekkäästi arvostella potilaan pitkäaikaista tupakanpolttoa, huonoja elämäntapoja sekä ruokailutottumuksia. Koska lääkärillä on kiire, ei hän jouda kuuntelemaan potilaan turhia jaarituksia, vaan pälyilee hajamielisesti papereitaan. Hän ei tunne käsitettä myötätunto, eikä hän muista mitä empatia tarkoittaa. Ei hänellä ole hienotunteisuuttakaan. Hän on työn uuvuttama ja kohdis-taa myötätunnon itseensä.

Nykypäivinä Senmutit ovat harvinaisia. Kuka nyt slummissa asuisi  syrjäseudulla köyhiä ja sairaita auttamassa, kun ei niillä ole varaa maksaa suuria palkkioita. Vain harva edes tietää kuka se Senmut oli, koska hänellä ei ole aikaa lukea kirjallisuutta. Koska lääkärit ovat eh-dottomia materialisteja, ei heitä kiinnosta mitä mieltä Nemesios oli sielusta, joka ei unessa ole ihmiskehoon sidoksissa. Tai siitä kuinka sielu voi unessa ennustaa ja nähdä tulevaa. Ei hän tutki olematonta, koska sielua ei ole edes olemassa ja unetkin ovat kvarkkien tanssia suljetussa tilassa, joka on potilaan pelokas pää. Minun entistä kiusaajaani hymyilyttää, kun muistaa, että Platonin dikotomian mukaan sielu on ikuinen, mutta ihmiskeho on kuole-vainen. Vaihtoehdoista jälkimmäinen on totuus, ja potilas saa lohduttautua tiedolla, että käsitys totuudesta on metaforaa, mielikuvien yhteisvaikutelmaa.  

Anteeksi lääkärit, En minä, tämän kirjoittaja kaunainen ole. Kokemukseni teistä ovat enimmäkseen myönteisiä, ja olen huomannut, että varsinkin nuoret lääkärit  ovat empaat-tisia. Kärjistän tässä vain joitakin kuulemiani arvosteluja. Yritän kuitenkin pysytellä etähäl-lä teidän ammattikunnastanne, sillä koskaan ei fatalisti voi tietää milloin se entinen koulu-kiusaaja astuu virnuillen näyttämölle ja tutkii minun eturauhaseni. 

Waltari: Sinuhe egyptiläinen, koko teos.


maanantai 28. maaliskuuta 2022


                                       Punaviiniä murheeseen Akvarelli 2021 T.Yli-Rajala 


PUNAVIINIÄ  MURHEESEEN


Totuus väreilee kuvauksessa kuin ilma liekin yläpuolella.

Jos kuvaat tuon väreilyn, niin saat todenmukaisen kuvauksen todellisudesta.


On ihmisiä joille tiedon etsiminen on ajanvietettä, ja on niitäkin joille ajanviete on tiedon etsimistä. Minun mielestäni molemmat ovat hakoteillä. Kun avaan television, näen sen uutisista kuvia maailman tapahtumista. Eivät nuo kuvat ole ajanvietettä, koska ne harvoin ovat merkityksettömiä ja keveitä. Näen kuinka tankit jyräävät tykit sojossa pitkin katuja, joilla kirjavan roinan keskellä makaa ruumiita. Häkeltynyt ja pelokas koira etsii tuttuja ihmisiä, jotka heittäisivät ohi mennen haukattavaa. Taustalla räjähtelee ja rakennukset sortuvat ohjusten osumista. Sotilaat juoksevat aseet tanassa ja etsivät ammuttavikseen vihollisia, jotka ovat samanlaisia sotilaita samoissa puuhissa, mutta joilla on erilainen päämäärä. Toiset haluavat valloittaa, toiset puolustavat kotejaan.

Toisella kanavalla kuvat vaihtuvat. Silmille ryöpsähtää mainos, jossa esitellään uutta ja maukasta paistia, jonka kanssa ruokajuomaksi käy punaviini. Ruokajuomaa täytyy hienostuneesti nuuhkaista, maistaa ja nyökytellä tarjoilijalle päätään. Niin että kyllä tämä nyt juomasta käy. Sopii sitten röyhkötellä aterian jälkeen ja ihan ääneen. Elämä on niin turvallista ja elintaso kohtuullinen. Otetaan sotapakolaisia vastaan, kunhan eivät tuo tullessaan koronaa ja pahoja tapoja, perheväkivaltaa ja kieliriitoja. Meillä täällä herrankukkarossa menee hyvin. Jos on huono palkka ja työedut, voidaan lakkoilla. Ajankohta kannattaa valita siten, että voidaan yhteiskuntaa sopivasti kiristää. Lakkoillaan talvella, ettei tarvitse kesäkaudella lakota, silloin on mukavampi levähtää ankaran työahdistuksen lomassa. Mitä enemmän sairaita, sitä tehokkaampaa on sanoa että lisää liksaa, muuten ei hoideta.

Hippokrates pitäköön matalampaa profiilia. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat ovat oikeassa.

Tutkimuksissa on todettu, että musiikki rauhoittaa. Ei asia ihan niinkään ole. Kun joutuu katselemaan noita sotakuvia, hajalle ammuttuja koteja ja operaation nimissä murhattuja lapsia, ei mikä tahansa esitys rauhoita. Noita kuvia katsellessa mielen-rauha järkkyy ja elämä alkaa ahdistaa. Joku joka vastaa radion ja television musiikista, ei tätä ymmärrä. Raastavaa meteliä ja paukutusta, esiintyjien hyppimistä ja sairasta pään nyökytystä. Naislaulajat ovat äänestä päätellen kaksitoista vuotiaita ja heidän esityksensä on kuin maaliskuisen kissan naukua. Miehet raakkuvat kuin lahtiin roudattavat porsaat.

Anteeksi nyt vaan uuden musiikin apostolit. Moni hyväksyy tuon kuvauksen musiikin tarjonnasta, heidän päätään särkee. Musiikki ei välttämättä sovi siihen mitä uutisissa kerrotaan. Jos ohjelmasta valittaa, sanotaan että vaihda kanavaa. Minä kuuntelen cd-soittimesta Johan Sebastian Bachin sellosarjaa numero 1,nätin musiikin tohtorin,Seeli Toivion esittämänä.

Periaate jää silti voimaan. Jos uutisia radiosta haluat, pakota itsesi kuuntelemaan musiikkia joka on kotoisin helvetin esikartanoista. Vaihtoehtoja ei siihen hätään ehdi etsiä ja tuskin niitä on edes tarjolla uutisten syrjään.

Eikä vaihtoehtoja ole järjettömälle tappamisellekaan. Pakkomielle yhden kansan suuruudesta ja sen oikeuksista johti toiseen maailmansotaan. Historia ei toista itseään, se vain matkii itseään.

Seeli Toivio.

maanantai 21. maaliskuuta 2022

DEMONIAA



                                                        Kuva: Painajainen. Akvarelli
                                                        T.Yli-Rajala 2021


Vain veivaamalla saa posetiivarilta 
kommentin


Kerroin tuttavalle viimeöisestä painajaisesta. Yleensä tietoisuus heittää unet mielen romukoppaan, mutta tämä kalvoi yhäti ajatuksissa. Naiskasvoinen demoni ahdisteli minua ovella. Se oli alaston ja häijyä vihaa  hehkui sen silmissä. Et mene tuosta oves-ta, se kähisi ja näytti minulle tutun ihmisen valokuvaa. Katsoin hetken kiusaajan pilkallista ilmettä. Hän on täällä tänään, kiusaaja kuiski ja käänsi väkisin minun pääni näkemään, kuinka tuo kuvan ihminen houri kuumeisena sairaalan vuoteella.

Kerroin unesta siksi, että tiesin tuttavan ihmiseksi jolta puuttuu mielikuvitus ja kyky empatiaan.  Hän alkoi heti selittää että näyt ja unet elävät vain ihmisen päässä. Niitä ei sinne mikään ulkopuolinen ohjaa. Että vielä demoni, hän huokaisi  ylimielisesti.   Sinähän elät ihan keskiaikaa! 

Hiljainen matkustaja on silti aina mukana kyydissä, minä ajattelin. Pedon silmissä voi tarkasti katsoen nähdä heijastuksen omasta kuvasta. Oikean aivolohkon hiljainen tajunta on laaja, vasen lohko valaisee sitä kuin taskulamppu suurta yötä. Se näyttää vihan ja rakkauden, se voi olla myös turvallinen kuin lapsen uni äidin sylissä. 

Viikko painajaisen jälkeen kuulin, että unessa näkemäni ihminen oli kuollut. Asia ilmaistiin tekopyhästi: oman käden kautta. Astelin kadulla kotia kohti ja  pohdiskelin Nemesioksen filosofian yksityiskohtia pääsemättä niistä varmuuteen. Päivä oli päättynyt epätyydyttävästi, sillä tuttava oli taas ilmoittanut kylmästi olevansa skeptikko ja antavansa piut paut Nemesioksille. Tulos tai ulos on tärkein filosofia, eikä se tunne mitään rajoja. Hän oli firmansa johdossa ja tunnisti vain aineellisuuden rajat. Tulevaisuuttakin saattaa ennustaa jos taitaa todennäköisyyslaskennan, hän minulle tähdensi. Etene lineaarisesti, totuudet ovat syklisiä ja aiheuttavat sydämen tykytystä. Taiteessa taso ei merkitse mitään, eikä persoonallisuuskaan merkitse kaikkea. 

Tämä tuttava on mies, joka puhuu monotoonisella äänellä ja itsevarmasti. Hän pyrkii tekemään varman vaikutelman, koska on aina oikeassa. Hän näkee vain numeroita ja graafisia käyriä, mutta ei näe ihmisiä niiden takana. Hänen firmallaan oli vaikeuksia, kaikki käyrät ja mittarit näyttivät suuntaa alaspäin. Hänen avioliittonsa on hajonnut, ja syy on tietysti vaimon. Lapsista toinen on sortumassa huumeisiin ja toinen on pää-tynyt linnaan. Tänä aamuna hän ajoi autollaan kolarin, jonka toinen osapuoli haastoi hänet käräjille. Iltasella kun hän avasi television, rävähti silmille uutinen jonka mu-kaan Venäjä oli osoittanut koko maailmalle taas kerran suuruuttaan. Se  oli hyö-kännyt pienempänsä kimppuun ja esiintyy pelastavana sankarina.

Kun hän minulle kertoi ongelmistaan, muistutin häntä omasta unestani. Sanoin, että eivät näyt ja kuvitelmat ole todellisia, ne syntyvät hänen omassa päässään. Demoneja oli vain keskiajalla. Niin että carpe diem. Ummista silmät ja suu ennen sukellusta.

Demonien toimintaan voi tutustua lähemmin Eyvind Johnsonin teoksessa Tulta ja ruusuja. (Otava 1974, 2.p.),  s. 38.




maanantai 14. maaliskuuta 2022

TYHJÄSSÄ TILASSA



Kuva: Näkökulma. T.Y-R., akvarelli 2000

Lintu lensi yli järvenselän. Kaikki kalat sen näkivät, eivätkä

ymmärtäneet miten joku voi lentää tyhjässä tilassa.


Luin tänään vanhan käsikirjoituksen. Romaani jonka nimeä aina vieroksuin

kun se silmissä vilahti. Sen alkuperäinen työnimi oli Punainen pastoraali. Kun

sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuo-

sien ajan se on hävettänyt. Paatosta ja yli pursuavia tunteita. Aiheena on mies,

joka palaa nuoruutensa kaupunkiin ja löytää sieltä entisen ihastuksensa kohteen'

naimisissa nuoruuden vihamiehen kanssa. Ihan siis käypä aihe tarinalle, joka

keskittyy kertomiseen ja jossa tunteet ovat kuin karamellipaperia. Hyvä että

poltin koko roskan, sillä tunteilu on arvostelijoiden mielestä imelää. Ei se kuulu'

nykypäivän ihmisen elämään. Kovaa ja karskia pitää olla runon ja proosan.


Minulla on taipumusta kerettiläisiin ajatuksiin. Epäilen, että kulloinkin voimas-

sa oleva genre vaikuttaa siihen mitä voidaan ja mitä uskalletaan kirjoittaa. Taan-

noin joku sanoi, että hän etsii romaanista aina juonen. Muun laista kirjaa hän ei

suostu lukemaan. Romaanissa kuvattujen ihmisten on oltava todellisen tuntuisia.

Lukija luo heistä mielikuvan, joka on aivan ainutlaatuinen, hänen omansa. Mutta

minä olen sitä mieltä, että tarinasta, joka on mielikuvitusta, kehittyy nukketeat-

teri. Siinä marionetit sätkivät ja kieppuvat lankojen varassa koskettamatta kos-

kaan toisiaan. Lankoja pitävät sormissaan kirjailija, kustannustoimittaja sekä lu-

kijat. Jokainen teos on itsenäinen, kaikista muista poikkeava kokonaisuus ja jos-

sain sen takana piilee kirjallisuudelle irvaileva demoni. Niin kuin kaikessa muussa-

kin, sen päämääränä on sotkea ja haastaa riitaa, se viihtyy kirjallisissa kamareissa

kuin piru perinnönjaossa.


Tuo juonen perään haikaileva lukija ei ollut koskaan avannut Kafkan kirjaa  "Linna",

tai samaisen kirjailijan novellia "Selonteko akatemialle". Entä mitä hän olisi sanonut

Volter Kilven romaanista "Alastalon salissa". Nämä ovat vain pari esimerkkiä tarinoista

 joissa on selkeä ja jämpti juoni. Siksi ne ovatkin kirjallisuutta.


Näistä tietoisena minäpoika (84) keskityn hyvin pieneen ja lukutaitoiseen piiriin

joka ymmärtää haukotella jos ei tekstiä ymmärrä. Pientä piiriä joka pyörii, vaan

ei myötäpäivään. Piiriä, joka taitaa räpytellä silmiään, tavoitella kohteliaita ilmei-

tä ja kohauttaa olkaansa. Vaieta vakavasti. Ero erilaisuuden ja eriarvoisuuden välillä on

korvien välissä, ja introvertti lukija on mieluummin hiljaa kuin aina

samaa mieltä.


Haku: Perinnönjako, pirun näkökulmasta.


maanantai 7. maaliskuuta 2022

LEHTIKUVIA

Historiaa hiotaan 

                                               


                                                                   Kuva; Vanha sairaala Akvarelli TY-R 1983 


Sankarit Kappadokian
samosit Filisteliaan


Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytys-
sireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimarleenia.  Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En tiedä mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen, kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne  katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voinut olla. 

Silloinkin kun minä olin lapsi,  puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja alkuperäinen apu menikin  niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua  vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneu-voja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin  jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen kohteita. 

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat "vapauttaneet" meidät fasisteilta ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi.

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsikkäin kadulla, ja  heidän ohitseen vyöryy  pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on kova palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita.

Päivän sana: Belmanin epistolat















maanantai 28. helmikuuta 2022


AIKA  ALKOI


                                            Kuva: Usvaa lammella (akvarelli, T.Yli-Rajala 1996)
 

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Aika on ulottuvuus. Se syntyi kun valo ilmestyi. Maailma on se, mikä meitä ympäröi, jossa voi kulkea ja jota voi kosketella. Jos ei ole sokea, maailmassa voi myös nähdä ja kokea. Kokemiseen tarvitaan tunteita jotka eivät ole ainetta vaan värähtelyä. Mikä sitten värähtelee, jos ei aine, niin sitä ei kukaan ole vielä pystynyt todistamaan. Avaruudessa se värähtely taipuu kuin aika, joka ohittaa raskaan massan. Aineellisen maailman ulkopuolella on rinnakkainen unien maailma, joka ei ole fysikaalinen. Skeptikot ja ateistit, materialistit ja nikotinistit eivät tuota maailmaa tunnusta, he selittävät sen ilmiöitä ja näkyjä materialismin pohjalta. Kun maailmankaikkeudesta löydettiin niin sanottua pimeää ainetta ja pimeää energiaa, nekin nimettiin aineellisen maailman käsitteillä. Tuo nerokas väki siirtää syrjään ja piilottaa sellaiset ilmiöt, joita se ei ymmärrä. He sanovat ettei mitään yliluonnollista ole. En sellaiseen minäkään usko, vaan uskon siihen, että ihminen ei ole oppinut vielä tietämään ihan kaikkea. Eikä ehkä koskaan opikaan tietämään.

Unen morfisilla alueilla on muisti, eivätkä unet ole fysikaalisia. Ne ovat alituisessa muutoksen tilassa. Muutoksen suuntaa ihminen pitää joko hyvänä kehityksenä tai se voi hänen käsityksensä mukaan johtaa kohti tuhoa. Muisti voi paljastaa tapahtumia varhaisesta lapsuudesta ja se voi tuoda esiin myös tulevaisuutta. Puhutaan enneunista, vaan eipä ilmiötä osata eikä kyetä selittämään materialismin pohjalta. Näin epäselvän ja pelottavan asian moni piilottaa unohduksen maton alle ja kohauttaa olkapäitään. 

Lapsuus on aika joka eletään vanhempien kanssa paikassa, jota sanotaan kodiksi. Lap-
si on osa vanhemmistaan, asuivatpa he saman katon alla tai eivät. Vanhempi ei voi paeta vastuutaan, hän ei voi käyttäytyä kuin jänis vaaran uhatessa. Lapsi etsii turvaa vanhemmistaan, hän on osa heitä molem-pia. Mikään kulttuurin muutos ei tätä asiaa voi muuksi muuttaa. Suhdetta ei voi purkaa hallitus eikä ideo-logia, se on aksiooma ja parafraasi. Kun on ihmisestä kysymys, tämä ominaisuus ilmaistaan puhumalla, ilmeillä ja käytöksellä. Sen malli on syvällä ihmisen psyykessä, se on kuin parvi unia joilla on muisti ja jotka ovat alituisessa kehityksen tilassa. Kaikki elollinen on unien ympäröimää. Niihin taltioitu tieto ja kokemus ovat vuorovaikutuksessa yksilön tietoisuuden kanssa. Unet vaikuttavat kaikkialla näkyvän aineen maailmassa. Äiti tai isä, joka tappaa oman lapsensa ei ole kokonainen ihminen, sillä hän tappaa osan itsestään ja hänen mielensä uni on pimeä. 

Murrosikä pyrkii särkemään lapsen ja vanhemman yhteyttä. Se on luonnollinen kehitysvaihe kohti yksilön kokemaa tunnetta olemassaolosta. Jonain päivänä lapsi ahdistuu havainnosta, että hän onkin aivan yksin ja vastaa omista valinnoistaan. Että vanhemmatkin ovat ihmisiä, on pelottavaa ja hämmentää tunteita. Lapsi huomaa, että ne joihin hän on luottanut, ovat yhtä heikkoja kuin hän itsekin on. Se tuntuu katkeralta ja siksi on pakko ilmaista mielipahansa, tekee mieli särkeä ja vastustaa, näyttää oma voima.

Oma murrosikäni palaa mieleen. Nyt vanhana aprikoin  monesti, miten ihmeessä siitä selvisi täysijärkisenä. Mieli oli täynnä epäluuloa, itsetunto oli kuin vetelällä nevalla olisi astellut. Oli pelkoa, että nolaan itseni, että minulle virnuillaan takanapäin. Tyttöjen mielestä olin lapsellinen vätys enkä kelvannut seuraan. Kehitykseltään he olivatkin pari vuotta murrosikäisen pojan edellä, mutta sitähän me emme tienneet. Camus oli oikeassa sanoessaan, että kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat, syntyy absurdi. Kaaos, josta on pakko luovia kohti selkeää aikuisuutta.

Moni on tuon aikuisuuden  löytänyt päätymällä epäonnistumisiin ja rikoksiin. Tai saavuttamalla päämääränsä, vaikutusvallan ja menestyksen. On myös niin, että nykypäivän ihminen pelkää yksinäi-syyttä ja rauhaa, eikä osaa arvostaa vaatimatonta elämäntapaa. Kaiken pitää olla super tai extraa, myös niiden ihmisten joiden kanssa ja seurassa eletään. Maalatut ja meikatut, joutavanpäiväisiä muotioikkuja harrastavat kehonrakentajat ovat suosituimpia kaikessa. Niin myös erotilastoissa. Laumasieluisuus ja muoti vedättävät meitä ja syöttävät meille harhaa, jonka mukaan ihmisten välisillä suhteilla ei ole merkitystä. Tärkeintä on kaikki se, mikä on oma itse ja minun 

Zhivago haikaili olemassaolon tärkeyttä runon sanoin:

Vaan keitä liemme, mistä
kun kaiken kaikkiaan , jää tyhjää puhumista
jälkeemmemaailmaan

maanantai 21. helmikuuta 2022

 KÄÄNTÖKAULUS


Kuva: Taloja rinteellä, 1974 


Vaietessaankin hän tekee  kielivirheitä. (Stanislaw Jerzy Lec)


Kääntökaulus on ensimmäinen oire aivojen rappeutumisesta totesi jo Hercule Poirot aikoinaan. Oire voi olla sekin, että jostain syystä muutetaan ulkomaille ja unohdetaan oma äidinkieli. Perusteluna on, ettei sitä ulkomailla tarvita ja sitä kuulee niin vähän, että lapsetkin unohtavat sen. Historiassa on sellaisiakin ajanjaksoja, jolloin oma kieli oli hävettävä  rasitus, sen käyttö jopa rangaistava teko. Lapsia lyötiin karttakepillä kynsille äidinkielen puhumisesta tai heidät voitiin sijoittaa lastenkotiin, jossa sai puhua vain valtakieltä. 

Nykypäivän maailmassa menetelmä on sama, mutta rangaistuksia on vaikeampi huomata. Pakko käyttää itselle vierasta kieltä on piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin. Työvoiman tarve madaltaa rajat, vieraista kulttuureista saapuvien ihmisten keskinäinen kommunikointi pakottaa etsimään yhteistä kieltä, jota jokainen ymmärtää. Typerimmät enemmistökielen puhujista haukkuvat vähemmistön kieltä ja kulttuuria, koska ne heidän mielestään  puhuvat koirien kieltä.  Pienet kielialueet näivettyvät ja niiden puhujista tulee toisen luokan kansalaisia. He jäävät vähemmistöksi omassa vanhassa maassaan. Kauppa ja tekniikka toimivat kieli-imperialistien ehdoilla, kansallisille kielille jää kyökkikielen osa. Onneksi ne silti kykenevät puolustamaan ja kehittämään yleisinhimillisiä, humanistisia arvoja. Siihen tarvitaan kansallisesti ”herännyt” sivistyneistö, joka ei ole valmis myymään sieluaan saadakseen valtaa ja taloudellisia etuja.  Kansainvälistäjät pyrkivät tekemään kaikista saman laisia Heidän on vaikea ymmärtää, että aito kansainvälisyys on sitä, että omaleimaisuutta arvostetaan, omaa kieltä kehitetään, oma historia tunnetaan ja niille annetaan arvoa. Kansainvälisyys on sitäkin, että arvostetaan muiden perinteitä ja tullaan hyvin toimeen naapurikansojen kanssa. Minulla on kansasta Snellmanin ja Hegelin käsitys (Geist). Se on ihmisjoukko, jolla on sama identiteetti, enemmän keskinäistä yhteen sitovaa koheesiota kuin muilla ympäristön kansoilla. Se ei ole muita parempi tai huonompi, se vain on selkeästi omanlaisensa. Ja sillä on siihen oikeus. Oikea kansainvälisyys takaa oikeudet myös pienille vähemmistöille suurten keskellä.

Hegell. Snellman.





maanantai 14. helmikuuta 2022

 


MUSIIKKIA HULLUILLE




                                            Kuva:  Koti. Akvarelli 1980 JaakkoY-R.

Pitkällistä työtä on vain se, johon ei tohdi ryhtyä. 

Siitä tulee painajainen. (Baudelaire)


Tänä aamuna Jevdokim Osipovits istuu minun nojatuolissani ja tupakoi.  Hän pohtii miten löytäisi kirjoituksen keränpään. Se pyörii sylistä lattialle ja vierähtää sohvan alle. Minä lopetin tuon tavan, siis tupakoinnin jo kolme vuotta sitten. Olisiko pitänyt jatkaa? 

Ajattelen näin. Elämän työpöydällä näen alkutekijöihinsä hajoitetun kellon. Minä olen se kellon osa, joka on jäänyt yli kun kelloa koottiin. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä on. Ihmettelen miten läheisetkin ihmiset suhtautuvat minun kirjoituksiini. He saattavat sivuta niitä ohimennen ja vähän vaivautuneesti. Luulisi että edes hienotunteisuuden tähden voisi joku joskus livauttaa pienen valkoisen valheen. Kyllä minä sen luin, ihan hyvä se oli. Vaikka tosiasia on, ettei hän ymmärtänyt mitä luki, katse vain hyppi riviltä toiselle. Hän vetoaa siihen, että on muka hajamie-linen. Että on niin paljon muuta ajateltavaa, ilmastonmuutos ja inflaatio. Refluksitauti.

Minä puolestani tunnistan sen valheen, mutta  hyvä tarkoitus lohduttaa mieltä. Arvelen ettei hän jaksanut lukea mitä minä kirjoitin, tai hän ei jaksanut sitä ajatella. Mutta tiedän myös, että vaiteliaisuus on arvosteluista masentavin. Se on tappanut monet taiteilijat, sävel-täjät ja kirjailijat. He kaikki ovat ylimääräisiä osia rakennelmassa, jolle rahan perässä juoksijat ovat antaneet nimen kulttuuri. 

 Moni lukee tarinoita joissa on selkeä alku ja selkeä loppu. Kuvitellut henkilöt ovat sellaisia, jotka voi tunnistaa oikeassa elämässä. Minun tarinoissani on epäselvä alku, eikä niistä löydä kelvollista loppua-kaan. Jos kirjoittaa epämääräisen kertomuksen, jonka päähenkilö ei tiedä mihin on menossa ja miksi, niin voiko sen lopettaa  niin kuin sinä teit romaanissa Sonaatti neljälle viululle? Kysyin tätä Jevdo-kimiltä, joka on vähän vaivaantuneen oloinen. Hän tuijottaa taas hetken kellotaulua seinällä ja näkee, kuinka naisen hahmo katoaa numeroiden lomaan.  Minuuttiviisari osoittaa nyt  seitsemää, mutta hän ei ymmärrä aamuako vai iltaa. Jevgeni polttelee rauhallisesti savukettaan ja minä huomaan, että käytävän ovi on suljettu ja että oikeastaan hän on aivan minun näköiseni. Eikä kukaan soita enää pianoa. Muistelen Nietchen väittämää, että ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. 

Vaan eihän täällä tanssijoita näy, ainoastaan, että nyt Jevgeni kääntää päänsä ja etsii vakavaa katsekontaktia. Minua sellainen pelottaa, koska se enteilee aina jotakin kysymystä. Miksi sinä jätit kesken sen proosalastun  jossa parabellum lojui pöydällä, ja isä kuunteli Chopinin etydiä, sitä joka tunnetaan nimellä Tristesse?  

Koska minä olen nähnyt, että moni asia on keskeneräinen, enkä sen tähden ole halunnut jatkaa, vastasin Jevdokimille, joka ei varmaan-kaan uskonut minua. Hän karistelee tupakan tuhkat lattialle, mikä meiltä molemmilta on kielletty. Sekä minulta että myös itseltäni, tältä Jevdokim  Osipovitsilta.

Yli-Rajala: Sonaatti neljälle viululle/.../ 





maanantai 7. helmikuuta 2022

https://draft.blogger.com/?hl=fi&tab=jj






PUU NOUSEE MAASTA

Kun katson tarkkaan, tuntuu kuin vuotaisi silmästä näkö. Jää vain se, mitä ei ole lupa tuijottaa, eikä sitä tarvitse tuntea ollakseen tietämättä. 





Kuva: Syyspuita (Akvarelli T.Yli-Rajala 2000)



Parisuhde on vanha. Sitä arvostettiin jo ennen antiiikin aikoja. Tämä näkyy vanhoista hautalöydöistä. Tiedämme, että pyramideja raken-taneen mestarin haudassa makaa myös hänen puolisonsa Merit. Kirjoituksista näkyy usein vainajien läheinen suhde. Sellainen erottuu myös myöhempien aikojen hautalöydöistä aina nykypäiviin asti. Muotiin tullut parisuhteen merkityksen aliarvioiminen on määrätietoista johdattelua, jonka päämäärä on särkeä ydinperheen käsite. Tuoda sen tilalle kulttuuri, jonka mallit löytyvät koiratarhoista ja kanaloista. Sellaista on terveessä yhteiskunnassa pidetty aina rappion merkkinä. On olemassa yhteiskuntia, joissa sukupuolten välistä tasa-arvoa ei tunneta. Niissä ”perheet” ovat yhteisöjä, joissa yksi hallitsee kaikkia muita. Niissä mies ja tämän pojat tai veljet hallitsevat, niissä peitetään yksilö kaapuun. On myös yhteiskuntia joissa lapset otetaan vanhemmiltaan ja viedään valtion tai jonkin ahdasmielisen laitoksen koulutettaviksi. Heistä tehdään aatteen sotilaita.

Ydinperhe on yhteiskuntaa ylläpitävä voima. Se on haavoittuva ja ulkoisille paineille altis. Itekkyys on sen sisäinen syöpä, joka naker-taa perhettä sisältäpäin. Nykyään korostetaan yhä enemmän itseä. Tuota epäjumalaa kuvataan vähän väliä eri tilanteissa, otetaan selfieitä milloin missäkin. Katsokaa hyvät kaverit, tässä minä olen siellä ja tässä taas täällä. Kaikki nämä someviestit kruunaa vielä huono kirjoitustaito ja ilmeisesti myös huono luetun ymmärrys. Mutta minä se vaan olen kaiken keskipiste. Jokainen kunnon ihminen on minusta ja minun tekemisistäni kiinnostunut. He haluavat ehdot-tomasti nähdä minut jonkin ulkomaisen kaupungin lentokentällä ja lähettävät tästä näystä kymmeniä tykkäyksiä. (Hermostuttavan typerä sana muuten, tämä tykkäys).

Nämä omaan egoonsa rakastuneet etsivät sielunkumppaneita sähköisten viestimien välityksellä. He haluavat tutustua itsensä kaltaisiin ihmisiin ja moni siinä onnistuukin. He voivat niin ihas-tua itsensä kaltaisiin, että päättävät perustaa perheen jossa molemmat ovat täysin vapaita. Ei mitään sidoksia, ja samaan perheyhteisöön voidaan vapaamieliesti ottaa mukaan muitakin. Lasten kasvatuksesta selvitään yhdessä, jokainen lapsista saa yhtä vähän vanhempien rakkautta. He elävät vieraiden keskellä ja niiden ehdoilla. Ei ole tärkeää tietää kuka on lapsen biologinen isä, äitihän on kuitenkin tunnistettavissa.

Myös ulkopuolinen maailma voi särkeä ydinperheen, johon ilmaantuu edellisen kaltaisia ongelmia. Ongelmien alkujuuret löytyvät itsekkyydestä. Ihmiset on kasvatettu elämään ilman kykyä empatiaan, tunteiden ilmaisua hävetään. Oma itse on niin keskeinen, ettei se tunnista  anteeksiantoa eikä myönnä vääriä tekojaan. Se tuntee vain omistamisen. Parisuhde on vanha ja siitä on lähtenyt versomaan rakkauden idea. Ei sellaisen rakkauden mikä näkee kaiken seksuaalisen tyydytyksen kautta ja on äärimmäisen itsekästä. Kauneinta mitä rakkaudesta on sanottu voidaan lukea 1. Korinttolaiskirjeen luvusta 13, jakeet 4-7. 

Puu nousee maasta ja sen ohi kuljetaan, se sahataan poikki sattumalta, eikä sitä kukaan enää muista. 

Ydinperhe. Sosiaalinen koheesio.

maanantai 31. tammikuuta 2022



MALLINA  MIRJA



                                                    
                                                           Mirja  (liitu 1988 T.Y-R.) Myös Roosa istuu
                                        ja hiukset silmillä.

Tapasin Mirjan joitakin vuosia myöhemmin. Olimme tutustuneet osa-kuntajuhlissa, molemmat vahvasti humanisteja. Hän luki historiaa ja latinaa, minä kreikkaa ja Bysantin hagiografista kirjallisuutta. Meillä molemmilla oli selkeät tulevaisuuden toiveet hyvin palkatusta toi-meentulosta ja arvostuksesta yhteiskunnassa. Harvinaiset aineyh-distelmät ja korkea koulutustaso takasivat meille lukuisia mahdol-lisuuksia työmarkkinoilla ja varsinkin teollisuudessa ja kaupan alalla. Yhteisissä illanistujaisissa me lauloimme vanhoja kreikkalaisia  kan-sanlauluja ja tanssimme usein talonmiehen kanssa milloin sirtakia, milloin hasapikoa. Kun Venäjä kalisteli sapelia Kaukasuksella, vaih-doimme tilapäisesti ripaskaan. 

Koska me olimme humanisteja, seurustelimme vain humanistien kanssa. Illan istujaisissa keskustelimme kirjallisista aiheista ja kulttuurihistoriasta. Mirja oli lukenut Musilia ja Colettea  ja piti
pientä esitelmää teoksesta ”Vilja oraalla”. Käsiteltiin myös romanttikan aikakautta ja Jenan piirin vaikutusta koko romantiikan aikakauden kirjallisuuteen ja musiikkiin. Talonmies oli kohtalai-
sen hyvä baritoni, ja niinpä hän lauloikin Mirjan kanssa usein Schubertin Liedejä. Mirjan ääniala oli alttosopraano, mutta joskus hän osasi kiekaista kuin Cecilia Bartoli parhaimmillaan. Kyllä me
nautimme noista maltillisista kamarimusiikin tuokioista, maistellen harvakseen fingerporillisia hyvää Larsen konjakkia. 

Keskusteluissa kävi ilmi, että minä olen paitsi kohtalaisen hyvä runoilija, myös varteenotettava kuvaamataiteilija. Olen kyllä hyvin vaatimaton luonne ja tunsin oloni kiusalliseksi kun asia tuli esille tässä humanistisessa keskustelufoorumissa. Yritin luikkia piiloon karmituolin selkänojan taakse, mutta talonmies löysi minut ja nosti kauluksesta näkösälle. Hän on vahva ja lihaksikas mies, jolla on syylä otsassa ja kahdeksan viidettä numeron saappaat. Joten katsoin siis parhaaksi pysyä siinä mihin hän minut asetteli. 

- Meillä on täällä loistava malli jota ei vielä kukaan taiteilija ole ikuistanut, hän sanoi ja heitti palavan katseen ujostelevaan Mirjaan. Seurue vaati Mirjaa laittautumaan minun mallikseni. Pitkin hampain tämä riisuutui ja mutisi jotain latinaksi. Semper fidelis, in spe. 

Olen tottunut työskentelemään aina yksin, korkeintaan mallin kanssa. Vaan tällä kertaa oli maalattava Mirja koko seurueen pällistellessä ja tehdessä joskus asiattomiakin huomautuksia. Tapansa mukaan Mirja istui hiljaa ja loi minuun raukean hyväntahtoisia silmäyksiä. Liitu ja pensseli karkeloivat kankaalla, ja niin hahmottui Mirjan kuva silmi-emme eteen. Jopa minä, vaatimaton mutta lahjakas taiteilija olin lopputuloksesta hämmentynyt. Kaikki muut olivat mykistyneitä, mikä yleensä on hyväksymisen merkki. 

Humanismi