OI  KUUSIPUU

Praktinen syllogismi.

                                                     Kuva: Taloja rinteellä. Öljy 1973 T.Y-R.

Lauloin vanhaa laulua oi kuusipuu, oi kuusipuu. Lapssuudesta asti osasin sen myös saksalaisilla sanoilla. Taisi olla muisto kouluajoilta jolloin pulpetin päälle pantiin palava kynttilä ja saksan tunnilla laulettiin O Tanenbaum, o Tannnenbaum, wie treue sind deine blätter Älä laula tuota laula, mä vihaan saksankieltä ja saksalaisia tuttava sanoi. Hän oli kehitellyt aiheesta praktisen syllogismin. Kaikki saksalaiset olivat ja ovat natseja.

Kysyin häneltä joskus aikuisena, vihasiko hän myös Bachin stirb in mir, Welt und alle deine Liebe. Kysyin siksi, että tunsin hänen musiikkimakunsa. Se viihtyi paremmin räpin tunnelmissa. Minä tuomitsin hänet mielessäni juuri siihen ihmisryhmään, joka ennak-koluulojensa ja halpamaisuutensa takia jakoi maailman niihin, jotka menestyvät ja niihin jotka joutavat kuolemaan.

Lapsena minä en osannut epäillä, että joku on perin juurin paha. Luotin ihmisten ulkonaiseen olemukseen. Joku hymyili ja nauroi, toinen oli vakava ja vaitelias, katseessa kylmää tarkkailua. Neljä vuotiaana eksyin isompien poikien joukosta. Porukka oli salaa kaivamassa saksalaisten kasarmin roskalaatikkoa, josta löytyi yhtä ja toista käyttökelpoista. Homeisia limppuja, ruokatähteitä ja tyhjiä panoslaatikoita. Tuollaista pientä pahvirasiaa minä pyörittelin käsissäni kun äkkiä huomasi olevani roskalaatikolla yksin. Pojat olivat kadonneet, ja edessä seisoi vartiomies.

Hän vei minut käsikynkkää suureen rakennukseen, jossa oli leipomo ja ruokasali. Siellä oli hilpeä tunnelma, ja minä huomasin olevani huomion keskipiste. Yksi ja toinen kaappasi minut syliinsä ja vaihtoi nenää. Mekastus ja nauru loppuivat vasta sitten, kun saliin patsasteli tiukka upseeri. Tämä kiersi ja kaarsi , antoi sitten käskyn viedä minut takaisin kylätielle. Näin päättelin vasta aikuisena, sillä enhän heidän mongerruksestaan mitään tolkkua saanut. Niinpä minua saatettiin soratielle joka johti takaisin kotiin. Taskuissa oli pahoilta natseilta saatuja suklaalevyjä ja hämmentävä muisto ilkeistä sotilaista, jotka nauroivat, lauloivat ja ilakoivat. Sieltä minulle jäi korviin tutuksi käynyt marssilaulu hai dii hai duu. Aikuisena luin jostain,että sitä natsit lauloivat valloittaessaan Eurooppaa joskus 1941. Kotona minua oli etsitty kaikkialta ja velipoika oli saanut madonluvut osakseen, kun oli jättänyt minut sakujen roskalaatikolle.

Hän muisteli aikuisena, että minä olin marssinut kohtia kohti ja laulanut innokkaasti tuota haidiimarssia. Ei asiasta enempää puhuttu. Äiti vain varoitteli, ettei niiden vieraiden sotilaiden kanssa saanut liikaa seurustella. Ne olivat arvaamattomia, eikä koskaan voinut tietää mitä ne juonivat ja saivat päähänsä.

Elämän pituinen epäluulo natseja kohtaan oli minussa nyt herännyt, mutta koskaan en ole sotkenut natseja ja ihmisiä keskenään. Opin erottamaan hymyn ja naurun aseen laukaisusta. Joku aliupseeri kävi meillä aikansa kuluksi puita pienimässä ja näytti valokuvia perheestään jossain EteläSaksassa. Kun liittoutuneet myöhemmin pommittivat Saksan kaupunkeja, tuo mies istui meidän liiterin kulmalla ja itki. Tieto sodan käänteistä oli kiemurrellut kauas koilliseen Eurooppaan asti, ja hän sai komennuksen Italiaan. (2022)

Praktinen syllogismi