INTUITIO

                                                  Ampumaradalla. Öljy 1994, T.Yli-Rajala.

Kuusiaidassa piharakennuksen luona kihisi varpusparvi. Isä silmäisi sitä, ja hetken minusta tuntui, että hän nostaa kätensä ja laukaise aseen. Isä pani parabellumin höyläämättömästä laudas-ta kyhätylle tasolle. Aseen osat kiilsivät rasvasta ja trasselituk-

kojen lemu pisti nenään. Minä inhosin molempia, aserasvaa ja trasselia. Matkan päässä meistä seisoivat pahvitaulut. Ne olivat ihmishahmoja joiden päät ja vartalot olivat reikien täplittämät.

Näyttivät ihan siltä kuin olisivat valmiit esittämään heprealaisten vankien kuoroa Verdin opperassa Nabucco. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen, minä mutisin. Teki mieli mennä takaisin kotiin, omaan vinttikamariin ja avata Heiskasen Tähtitieteen ensimmäinen osa. Sen mukaan pakonopeus on yli kymmenen kilometriä sekunnissa. Se tuntui saavuttamattomalta utopialta. 

Isä tarkasteli pahvitauluja. Sinä ammuit hyvin, hän sanoi. Tässä urheilussa vaaditaan mielen tasapainoa ja nopeutta. Minä tiesin, että hänellä oli niitä molempia. Jos jossain riideltiin, hänet valittiin erotuomariksi, koska luotettiin hänen oikeuden-mukaisuuteensa. Isän kasvot olivat täynnä ruudin polttamia vihreitä arpia. Kranaatin siruja hänestä oli leikottu vielä viisitoista vuotta sodan jälkeen. Mietin miltä tuntui kun luoti lävisti asekäden olkapään. Minun setäni kertoi, että se tuntui kuin hevonen olisi potkaissut ja taju katosi kankaalle. 

Kaikki nuo kokemukset olivat vieneet isän sairaalaan ja sitten taas takaisin rintamalle. Mutta vasta Kannaksella hän oli saanut sen luodin olkaansa ja selvisi siitäkin nipin napin hengissä. Minä katsoin nyt pahviukkojen reikäisiä hahmoja, jotka käänsivät kylkensä meihin päin. Isä otti liimapaperirullan ja leikkoi siitä paikkalappuja haavoille. Pahvimiehet eivät valittaneet, ne olivat jähmettyneet odotukseen. Taivaalta alkoi hiljakseen tihkua pisaroita ja me kokosimme pistoolit ja panoslaatikot kanto-laukkuun. Ikävöin oman kamarini mustaa yön ikkunaa, jonka ruutujen läpi erottuivat koivujen valkoiset rungot. 

Varpusparvi hätkähti äkisti lentoon ja sen tirskutus korvissa palasimme autolle, joka odotti soratiellä, piharakennuksen takana. Isä oli vaitonainen niin kuin aina. Hänen ajatuksiaan oli vaikea avata, ne olivat tiukalla kerällä kuin lankarulla. Ihmette-

lin joskus oliko hänellä omatunto. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, minä kertasin ajatusta. Se voi johtaa odotettuun lopputulokseen, mutta syy on kyllä syytä tuntea. Se piilottelee milloin missäkin pahvimiesten selkien takana, ja niiden ampuminen tuottaa epämääräistä

tyydytystä. Ne ovat vihollisia jotka eivät tunne mitään eivätkä muista huomista.

(2022 /X)

 

Kuvioammunta.  Verdi: Nabucco.