KÄTENI MUSTAT

LYHYTPROOSAA

Käteni mustat, taivas harmaa

Autiolla maalla Salvador

suitsittaa palavaa kirahvia

Kaukana vuoret (1965 T.Y-R.)

                          

                                                                                       Kaukana vuoret. Akryyli K.Y., 2023  

                                                                                                                 

Kauko näytti maalaustaan. Se oli informalistinen värien sekasotku jolle hän oli antanut nimen, Palava kirahvi. Mitään polttavaa minä en siinä nähnyt, ja ainoa mikä paloi, oli hänen savukkeen-sa pää. Se hehkui punaisena. Minä vein sen näyttelyyn, mutta ei se kelvannut. Syytä eivät kerto-neet, mutta joku valitti että minä olen juovuksissa. Eihän sellaista voi hyväksyä, kun näyttelyssä kävijät ovat kaikki selvin päin ja kaupunkilaisia, Kauko selitti.

Minä tuijotin taulua ja ajattelin, että arvostelijat ovat oikeassa. Juovuksissa pitää olla, jos tuon teoksen sanomaa yrittää selvittää. Sehän on kuin tämä elämä, moni taiteellinen sielu on täällä juopunut koska ei tunne ketään. Eikä tunne kukaan häntäkään. Hän kokee olevansa ei-mitään, vaikka näyttelyt ovat täynnä tyhjänpäiväistä kuvaa ja rakennelmaa. Salin lattialla makaava yläosattomissaan esiintyvä artisti esittää performanssia. Näyttelyvieraat kiertävät hänet kunni-oittvasti matkan päästä ja puhuvat englantia. He ovat tulleet tänne maalle pääkaupungista, ja heitä katsoessa palautuu muistiin Nikolai Gogolin kuvaus Tsitsikowin ja Manilowin keskuste-lusta.

Ainako te maalla aikaanne vietätte, kysyi vihdoin Tsitsikov.

- Enimmäkseen päästä maalla, vastasi Manilow. Joskus kumminkin käymme kaupungissa saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa. Ihminen tylsistyy katsokaas jos aina korvessa asuu. (Gogol: Kuolleet sielut. Suomennos 1872)

Minä maalainen en ymmärrä mikä ero on taulun maalaajalla kaupungissa ja maalla. Miten voi olla huonompi kirjailija tai taiteilija, jos on kotoisin muualta kuin pääkaupungista. Ei noita eroja ole ennen korostettu muuten, kuin että heidän hengentuotteensa on koottu herrojen nähtäviksi kaupunkiin ja taltioitu arkistoihin ja kirjastoihin. Jalostaako Helsingissä asuminen tekstiä niin, että se on ylivertaista muihin nähden? Antaako pääkaupungissa asuminen sellaiset kriitikon lahjat, ettei muita arvosteluja kannata kuulostella.

- Noh, mitä mieltä olet, Kauko kysyi. - Pannaan varastoon odottamaan parempia aikoja, minä vastasin.

Kauko otti huikat taskumatista. Minä kyllä tiesin, että sulla on diplomaattinen vastaus aina ja kaikkeen, hän sanoi.

Aika lähti vierimään hitaasti. 

Tänään avasin varaston oven. Kauko on kuollut ajat sitten, ja tauluun osuu nyt vino valon säde. Minun käteni ovat varjossa mustat.

Aatoksia:

Idioottien konferenssi valitsi puheenjohtajakseen diploomi-idiootin (DI)

Hän kyselee aina perääsi, tämä seksuaalisesti suuntautunut

Kaikki hinnat ovat  laskeneet. Eniten moraalin

Kirjailija on kuin viinapullo. Täytenä arvostettu, tyhjänä joutaa  maantien ojaan

Kohtelias avaa oven aina ensin muille. Siksi hän jääkin jonon viimeiseksi

Asiasanat:  Informalismi. .

 

NAINEN KAISLIKOSSA

LYHYTPROSAA

                            Dirlandaa. Aino, jolla oli mustat hiukset. Akvarelli T.Yli-Rajala

Kuljin tuttua metsäpolkua yksin. Kuusikossa vihelteli punakulkirastas. Ehkä se yritti ilahduttaa, mutta kyllä sen sävel oli murheellinen. Kieriskelin itsesäälissä, mikään ei onnistunut. Tein mitä tein, niin kaikki meni syteen ja saveen, epäonni näkyi kasvoistakin. Miksi sinä olet aina niin kärtyisän näköinen, iloisissa valokuvissakin, minulta kysyttiin. Niissä kuvissa, jotka on tarkoitettu kohottamaan yhteisön mielialaa, vaikka perheen juhlia.

Lähestyin tuttua lampea ja muistin Tomasi di Lampedusan kokemukset kaukana Välimerellä. Ei täällä kylmässä pohjolassa sellaista voi kokea. Ihmisillä ei ole mielikuvitusta, ja tuntemuksia hallitsee kyräilevä epäusko. Ovela hymy naamalla he ilmaisevat epäilynsä sanomalla pilkallisesti: ei kai? Ei voi olla totta! Vaikka näin kysyvät, he tarkoittavat, että eivät usko.

Lampea lähestyessä näin, kuinka kaislikko huojui tuulen vireessä. Kaislaranta näytti laajemmalta kuin ennen. Ehkä en ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, Koska oli lämmin kesä, kävi mielessä, että pulahdanpa uimaan. Se olisi ensi kerta tänä kesänä. Lampi oli syvä ja musta, sen vastarannalla viidenkymmenen metrin päässä kohosi graniittikallio. Sen seinämä oli pelottavan jyrkkä.

Riisuin vaatteet, täällä ei ollut kukaan katsomassa. Kahlasin veteen ja muistin kaikki oudot tarinat joita saaresta liikkui. Vuosisatoja sitten tämä saari ja sen musta lampi olivat olleet saamelaisten pyhä paikka. Ihmiset vieläkin kaihtoivat sinne soutamista, oli kuulemma joku sinne soutaja jäänyt palaamatta. Astelin eteenpäin kaislikossa, jonka läpi oli päästävä. Siellä vesi oli niin syvää, etteivät lumpeet ja kaislat enää haitanneet uimista. Jostakin lähettyviltä kuului molskahduksia. Oliko se hauki? Käännyin katsomaan ja pelko väreili läpi kehon kuin sähkövirta. Aivan lähellä kaislikossa seisoi nuori, eksoottisen näköinen nainen. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja suupielessä oli salaperäinen hymy jonka takaa paljastuivat terävät hampaat. Pitkät mustat hiukset huojuivat vedessä, ja olin kuulevinani laulun jonka sanoja en muuten ymmärtänyt, mutta tiesin hänen sanovan  nimekseen Aino.

Kauempaa kuului puhetta. Joku muukin oli tulossa lammelle. Naisen katseesta erotin ikävän elämään.

Unohdin hetkeksi Ainon ja aloin hätäillä vaatteiden perään. Olin jättänyt ne rannalle, ja nyt sinne oli tulossa joku muu porukka. Ennen kuin lähdin kahlaamaan takaisin rantaan, vilkaisin taakse. Nainen oli kadonnut, enkä kuullut enää hänen vierasta, vanhaa lauluaan. (2024)

Aatoksia:

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella

Jos elämä kertoo tarinan, onko sillä joku tarkoitus?

Järki on ihmisen ongelmista vakavin

Kuun valossa se hohtaa hopeisena, päivällä katoaa, enkä enää löydä ajatusta

Kirkko seuraa aikaansa ja modernisoi Kristuksen

Asiasanat:

Saamelaiset. Kalevala: Aino. 

88888888888888888888

 

HEPSKUKKUU 

Aamuäkeyttä                                Lyhyttä proosaa.

Yöpuisto.  Akryyli  1993 T.Y-R. 

1930-luvulla natsit polttivat kirjoja rovioissa. Nykyään demokratian kansalaiset kantavat kirja-hyllynsä kaatopaikalle ja polttouuniin. Kun ei ole tilaa, he sanovat. Tuota tilaa löytyy kyllä paine-tuille mainoksille ja omakuville, joiden tieltä on oikeat taulut viety roskiin tai kirpputorille myytä-viksi. Face bookissa lähetellään selfiekuvia. Katsokaa, tässä minä istun ulkomailla rautatieaseman vessassa ja harrastaan joogaa.

Klassista musiikkia melkein vihataan vaikka ei edes tiedetä mitä se on. Sen korvikkeelle varataan esitystilaa muulta ohjelmalta. Korvike on kakofoniaa ja rummun päristystä vielä iltamyöhään, kun kaivattaisiin hetki rauhoittumiseen. Joku ohjelmien suunnittelija luulee, että kaikki kuunte-lijat ovat henkisesti alaikäisiä, että heillä on huono maku ja he ovat alle kolmekymppisiä. Niin, eh-käpä ne ohjelmien suunnittelijat ovat itsekin tuota samaa porukkaa, alle kolmeymppisiä joiden henkinen kehitys on pysähtynyt kivikautiselle tasolle.

No, enpä tiedä. Mutta kaikkihan tietävät, että miehet ovat sian ja apinan risteytys, ja että minä vielä sen lisäksi olen vanha pieru. Aamuäkeys nostaa mieleen kaikenlaista rikkaa, niin että tekee mieli moittia ja paheksua samaan tapaan kuin Suomen hallitus moittii kun veli venäläinen hyök-kää naapurimaan kimppuun. Tai kun vaimo hyökkää makuuhuoneeseen ja kailottaa herätystä, eikä kysymys ole uskonnollinen. Kysymys on siitä, ettei hän ole sisäistänyt vanhan miehen unen tarvetta. On siis syytäkin olla vähän aamuäkeä ja nauttia aamukahvi väärään kurkkuun.

Että väkivaltaisesti jalkeille jo kymmeneltä aamupäivällä!

Tuo miehen ja aapinan risteytys ei suinkaan ole minun mielipiteeni. Sen taisi sanoa joku viisaam-pi. Olikohan se Jerzy Lec, en ole varma. Onhan niitä viisaita meidän, Jerzyn ja minun lisäksi mui-takin, mutta yleensä muistan tiukan paikan tullen vain itseni. Tähän ikään muisti alkaa aina jos-kus vähän lipsua, mutta nyt eläkkeellä juolahtaa mieleen useitakin tapauksia joissa olin aina vää-rässä. Se oli työpaikka. Jos joku ei tiedä mikä sellainen on, niin osaan jo nykyään häntä valistaa. Se on paikka jossa ongelmia ratkomaan tarvitaan joku ulkopuolinen konsultti. Hän on vieras asiantuntija joka löytää aina esimiehen. Mutta hän on tietämätön siitä, että tosiasiassa on kysy-mys esihenkilöstä. Tämä puolestaan on se, joka pitää kovinta ääntä mutta vain omaksi huvikseen ja piiloutuu tiukan paikan tullen muiden selän taakse. Tällaista menettelyä sanotaan työpaikkako-koukseksi. Lopputulos saadaan aikaan huutoäänestyksellä, ja esimies on vastuussa tuloksista.

Ihmekös tuo, kun on sellaiset geeniperimät saanut. Nouskaamme lopuksi seisomaan ja lausu-kaamme yhdessä kiitokset demokratialle. Ilman sitä meitä määräisi joku, joka tietää ja osaa kaiken parhaiten. Halleluja !!!

 Aatoksia:

Ajatuksia ei pidä sensuroida. Ne pitää unohtaa.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä.

Hallinnossa parhaat asiantuntijat eivät ole oppineimpia, mutta asiantuntijoita he kyllä ovat.

Jos saappaan kärki nousee marssiessa liian korkealle, saattaa helposti kaatua takaperin.

Juoni on kirjailijan valhe.

vain saatana on voinut juovuspäissään keksiä sähkökitaran.

Asia:  Kuka vastaa lauman päätöksistä?