HEPSKUKKUU 

Aamuäkeyttä                                Lyhyttä proosaa.

Yöpuisto.  Akryyli  1993 T.Y-R. 

1930-luvulla natsit polttivat kirjoja rovioissa. Nykyään demokratian kansalaiset kantavat kirja-hyllynsä kaatopaikalle ja polttouuniin. Kun ei ole tilaa, he sanovat. Tuota tilaa löytyy kyllä paine-tuille mainoksille ja omakuville, joiden tieltä on oikeat taulut viety roskiin tai kirpputorille myytä-viksi. Face bookissa lähetellään selfiekuvia. Katsokaa, tässä minä istun ulkomailla rautatieaseman vessassa ja harrastaan joogaa.

Klassista musiikkia melkein vihataan vaikka ei edes tiedetä mitä se on. Sen korvikkeelle varataan esitystilaa muulta ohjelmalta. Korvike on kakofoniaa ja rummun päristystä vielä iltamyöhään, kun kaivattaisiin hetki rauhoittumiseen. Joku ohjelmien suunnittelija luulee, että kaikki kuunte-lijat ovat henkisesti alaikäisiä, että heillä on huono maku ja he ovat alle kolmekymppisiä. Niin, eh-käpä ne ohjelmien suunnittelijat ovat itsekin tuota samaa porukkaa, alle kolmeymppisiä joiden henkinen kehitys on pysähtynyt kivikautiselle tasolle.

No, enpä tiedä. Mutta kaikkihan tietävät, että miehet ovat sian ja apinan risteytys, ja että minä vielä sen lisäksi olen vanha pieru. Aamuäkeys nostaa mieleen kaikenlaista rikkaa, niin että tekee mieli moittia ja paheksua samaan tapaan kuin Suomen hallitus moittii kun veli venäläinen hyök-kää naapurimaan kimppuun. Tai kun vaimo hyökkää makuuhuoneeseen ja kailottaa herätystä, eikä kysymys ole uskonnollinen. Kysymys on siitä, ettei hän ole sisäistänyt vanhan miehen unen tarvetta. On siis syytäkin olla vähän aamuäkeä ja nauttia aamukahvi väärään kurkkuun.

Että väkivaltaisesti jalkeille jo kymmeneltä aamupäivällä!

Tuo miehen ja aapinan risteytys ei suinkaan ole minun mielipiteeni. Sen taisi sanoa joku viisaam-pi. Olikohan se Jerzy Lec, en ole varma. Onhan niitä viisaita meidän, Jerzyn ja minun lisäksi mui-takin, mutta yleensä muistan tiukan paikan tullen vain itseni. Tähän ikään muisti alkaa aina jos-kus vähän lipsua, mutta nyt eläkkeellä juolahtaa mieleen useitakin tapauksia joissa olin aina vää-rässä. Se oli työpaikka. Jos joku ei tiedä mikä sellainen on, niin osaan jo nykyään häntä valistaa. Se on paikka jossa ongelmia ratkomaan tarvitaan joku ulkopuolinen konsultti. Hän on vieras asiantuntija joka löytää aina esimiehen. Mutta hän on tietämätön siitä, että tosiasiassa on kysy-mys esihenkilöstä. Tämä puolestaan on se, joka pitää kovinta ääntä mutta vain omaksi huvikseen ja piiloutuu tiukan paikan tullen muiden selän taakse. Tällaista menettelyä sanotaan työpaikkako-koukseksi. Lopputulos saadaan aikaan huutoäänestyksellä, ja esimies on vastuussa tuloksista.

Ihmekös tuo, kun on sellaiset geeniperimät saanut. Nouskaamme lopuksi seisomaan ja lausu-kaamme yhdessä kiitokset demokratialle. Ilman sitä meitä määräisi joku, joka tietää ja osaa kaiken parhaiten. Halleluja !!!

 Aatoksia:

Ajatuksia ei pidä sensuroida. Ne pitää unohtaa.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä.

Hallinnossa parhaat asiantuntijat eivät ole oppineimpia, mutta asiantuntijoita he kyllä ovat.

Jos saappaan kärki nousee marssiessa liian korkealle, saattaa helposti kaatua takaperin.

Juoni on kirjailijan valhe.

vain saatana on voinut juovuspäissään keksiä sähkökitaran.

Asia:  Kuka vastaa lauman päätöksistä?