NAINEN KAISLIKOSSA

LYHYTPROSAA

                            Dirlandaa. Aino, jolla oli mustat hiukset. Akvarelli T.Yli-Rajala

Kuljin tuttua metsäpolkua yksin. Kuusikossa vihelteli punakulkirastas. Ehkä se yritti ilahduttaa, mutta kyllä sen sävel oli murheellinen. Kieriskelin itsesäälissä, mikään ei onnistunut. Tein mitä tein, niin kaikki meni syteen ja saveen, epäonni näkyi kasvoistakin. Miksi sinä olet aina niin kärtyisän näköinen, iloisissa valokuvissakin, minulta kysyttiin. Niissä kuvissa, jotka on tarkoitettu kohottamaan yhteisön mielialaa, vaikka perheen juhlia.

Lähestyin tuttua lampea ja muistin Tomasi di Lampedusan kokemukset kaukana Välimerellä. Ei täällä kylmässä pohjolassa sellaista voi kokea. Ihmisillä ei ole mielikuvitusta, ja tuntemuksia hallitsee kyräilevä epäusko. Ovela hymy naamalla he ilmaisevat epäilynsä sanomalla pilkallisesti: ei kai? Ei voi olla totta! Vaikka näin kysyvät, he tarkoittavat, että eivät usko.

Lampea lähestyessä näin, kuinka kaislikko huojui tuulen vireessä. Kaislaranta näytti laajemmalta kuin ennen. Ehkä en ollut kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota, Koska oli lämmin kesä, kävi mielessä, että pulahdanpa uimaan. Se olisi ensi kerta tänä kesänä. Lampi oli syvä ja musta, sen vastarannalla viidenkymmenen metrin päässä kohosi graniittikallio. Sen seinämä oli pelottavan jyrkkä.

Riisuin vaatteet, täällä ei ollut kukaan katsomassa. Kahlasin veteen ja muistin kaikki oudot tarinat joita saaresta liikkui. Vuosisatoja sitten tämä saari ja sen musta lampi olivat olleet saamelaisten pyhä paikka. Ihmiset vieläkin kaihtoivat sinne soutamista, oli kuulemma joku sinne soutaja jäänyt palaamatta. Astelin eteenpäin kaislikossa, jonka läpi oli päästävä. Siellä vesi oli niin syvää, etteivät lumpeet ja kaislat enää haitanneet uimista. Jostakin lähettyviltä kuului molskahduksia. Oliko se hauki? Käännyin katsomaan ja pelko väreili läpi kehon kuin sähkövirta. Aivan lähellä kaislikossa seisoi nuori, eksoottisen näköinen nainen. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja suupielessä oli salaperäinen hymy jonka takaa paljastuivat terävät hampaat. Pitkät mustat hiukset huojuivat vedessä, ja olin kuulevinani laulun jonka sanoja en muuten ymmärtänyt, mutta tiesin hänen sanovan  nimekseen Aino.

Kauempaa kuului puhetta. Joku muukin oli tulossa lammelle. Naisen katseesta erotin ikävän elämään.

Unohdin hetkeksi Ainon ja aloin hätäillä vaatteiden perään. Olin jättänyt ne rannalle, ja nyt sinne oli tulossa joku muu porukka. Ennen kuin lähdin kahlaamaan takaisin rantaan, vilkaisin taakse. Nainen oli kadonnut, enkä kuullut enää hänen vierasta, vanhaa lauluaan. (2024)

Aatoksia:

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella

Jos elämä kertoo tarinan, onko sillä joku tarkoitus?

Järki on ihmisen ongelmista vakavin

Kuun valossa se hohtaa hopeisena, päivällä katoaa, enkä enää löydä ajatusta

Kirkko seuraa aikaansa ja modernisoi Kristuksen

Asiasanat:

Saamelaiset. Kalevala: Aino. 

88888888888888888888