keskiviikko 27. lokakuuta 2021



ONKO  KÄÄRMEELLÄ  HÄNTÄ



                                                              Miete: Ajatuksia ei voi sensuroida.
                                                                             Ne on pakko unohtaa.
 

Katselen muistoissa sillan harmaita rautapalkkeja. Jykeviä olivat. Uskomatonta, että ne saattoivat murtua kuin oljenkorret, uskomatonta että silta voisi romahtaa polvilleen veteen. Juuri sellaiseen palkin pyöreään kiinnityspulttiin satutin otsani joskus ammoin sitten. Kävelin sitä päin, koska olin katsellut jokirantaan ja koska kaikilla oli kiire.

Hälytyssireeni soi pitkään ja ihmiset juoksentelivat rannalla eestaas, poimivat tavaroita mukaansa metsään. Vedestä kahlasivat naiset, juoksivat uimapukusillaan hietikon yli mäntyjen katveeseen piiloon. Taivaalta kantautui tasainen hyminä. Eniten se muistutti mehiläisparven hyminää silloin, kun se vielä pysyttelee piilossa silmältä, mutta uhkaa pelkällä olemassaolollaan. Sinne tänne taivaalle tuprahtaa tummia savurenkaita. Kuin suuren tupakkamiehen suusta ne sinne lennähtelevät, ja niiden jälkeen kuuluvat ensimmäiset jysähdykset, maa keinahtelee.

- Se  on se iso iitee rinteellä, joku kuuluu sanovan. Saavat vihulaiset nyt kyytiä!

Muistan sen ison iiteen, Sen lähellä asui meidän tuttavaperhe, jossa käytiin kylässä aina kauppamatkan yhteydessä. Kaikki piti hakea kaukaa kauppalasta, ja sitä varten piti ylittää tuo silta. Tuijotan taivaalle. Makaan selälläni suuren männyn juurella ja tähyän sen runkoa pitkin oksien lomassa pilkottavaa sinistä taivasta.  Koneet lentävät korkealla ja arvokkaasti, savurenkaat tavoittelevat niitä yhä lähempää. Näyttää kuin ne leikkisivat koneiden kanssa. Ja samaan aikaan männyn pihkaista runkoa juoksevat muurahaiset. Niillä on selkeä päämäärä, ne näyttävät itsevarmoilta ja välinpitämättömiltä. Vatsanpohjassa kourii nälkä. Näen kuinka koneet lähestyvät ja niistä alkaa tipahdella mustia täpliä . Jyminä kasvaa, kauppalasta nousee savupilviä ja  tulenloimotusta. Haluaisin olla muurahainen, käpertyä pieneen kokoon kaarnalle ja sulkea mielestä mustien varjojen uhkan. Mutta Minä olen ihminen, ja pelko käpertelee vatsassa kerälle kiertyneenä ja kuvottavana. 

Sillalta lähtee tie kipuamaan ylös vaaran rinnettä. Tänne on noussut uusia taloja, paikkoja on vaikea tunnistaa. Lieneekö tämä enää se sama tie edes? Se jonka varrella suuri  iitee levitteli häveliäästi oksilla peitettyjä raajojaan kuin hämähäkki. Jalkoja särkee paljo kävely , mutta haluan kulkea hitaasti ja muistella rauhassa maisemaa. Aikaa on kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta marssilaulun sanat eivät ole unohtuneet. Sanat eivät merkinneet mitään, mutta sävel on jäänyt mieleen.

In der Heimat wohnt ein kleines Mägdelein, und das heisst Erika

Dieses Mädel ist mein treues Schäzelein, und mein Gluck, Erika

 Kuinkahan moni heistä marssiessaan mietti, miksi oli tullut tänne Euroopan koilliseen erämaahan ja oliko siinä mitään laulamisen arvoista. Miksi oli jättänyt aarteensa Eerikan kotiin, pelkäämään noita samoja pahanilman lintuja. Näin on ollut kautta aikojen, minä ajattelen. Ne psykopaatit, jotka tämän kaiken saavat suuruudenhulluudessaan aikaan, makaavat rauhassa peiton alla ja nauttivat heille kannettua aamuteetä. 

Lasten jalkoja väsyttää pitkä kävelymatka. Eivät  he tiedä, että minä etsin täältä muistoja omasta lapsuudestani. 

- Isä, onko käärmeellä häntä? Joku lapsista kysyy ajatuksissaan. 

Asiaa pitää miettiä. – Ei sillä muuta olekaan, vastaan heille. Sotakin on käärme, jolla ei muuta ole kuin pitkä häntä, ja se on myös liian pitkä muisto, minä ajattelen.  (1990)

Rovaniemi 1944  Ounasvaara. Kiiruna


keskiviikko 20. lokakuuta 2021


                                                                      

KIIRE  KYÖPELIIN        Sammaleisen hevoinen (Kuva: Mestaritonttu
                                                                                            noin 1919 tuohikuussa)

Miete:

Miksi ihmiset pelkäävät 
muistella nuoruuttaan?

Silloin muinoin, kun muksut olivat pieniä meillä käytiin joka ilta äänekäs keskustelu siitä mitä kirjaa olisi tänä iltana paras lukea. Tarjolla oli monenlaista. Isä Onni kertoo ja Mestaritontun tarinat. Inkkarikirjat jätettiin väliin, jos kuulijoissa oli tyttöjä. He eivät jostain syystä syttyneet päänahkojen skalppaukseen eikä toteemipaaluissa kiduttamiseen. Jos minä noita hirvityksiä pojille luin, niin aina arvostelin heille niitä asenteita, joissa intiaanit kuvattiin roistoiksi. Onneksi niistä tavoista on jo päästy nykyisin eroon ja punanahkojen kieltäkin sopii ihan kuulostella elokuvissa. Sehän on eksoottista ja varmasti yhtä  hyvää ja arvokasta kuin englanti, jota alkuasukkaiden lapset opetettiin väkisin puhumaan reservaateissa. 

Vaan palataanpa niihin iltapuuhiin. Niissäpä tytöt ja pojat keskittyivät vielä noihin aikoihin kuuntelemaan, kun mestaritonttu päätti lähteä yöjuoksulle. Äijä oli tympääntynyt portinvartijan tehtäviin ja tutustui nyt pakomatkallaan noita Sammaleiseen, joka lentää räpiköi tontun ohi kohti kotisaartaan. Mestaritonttu teki kontrahdin noidan kanssa ja sai luvan asua tämän saarella jos käyttäytyi siivosti. Ison kivilohkareen päälle hän rakensi majansa ja ripusti kattoon valaisimeksi hohtavan helmen. Tarina kehittyi niin, että noita kavereineen istui iltaa Sammaleisen mökissä ja siellä he keskustelivat mestaritontun majakiveen lukitusta prinsessasta, joka kutoi siellä kiven sisällä  häähuntuaan. Fröökynän oli määrä päätyä pääpeikon morsiameksi.

Omat lapseni kuuntelivat tarkkoina jutun siirtymistä jännittäviin loppuvaiheisiin, joista en tässä kerro. Somersalon satukirja löytyy vielä nykyäänkin kirjastoista, joten rientäkää lukemaan. Sen voin mainita, että loppunäytökseen osallistui prinssi Yönsilmä, joka pelasti neidon joutsenen kyydissä takaisin kotiin. Mestaritontun seikkailut olivat suosiossa omien lasten arvoasteikossa, ehkäpä siksi, että itsekin olin siihen ihastunut 8-9 vuotiaana. Kun nyt, paljon myöhemmin aloin tavata kirjaa lasten lapsille, he eivät  jaksaneet siihen keskittyä. Heillä oli tärkeämpää tekemistä ja nenä kiinni matkapuhelimessa. Jotenkin alkaa kiukuttaa, kun he eivät kuuntele edes perusteluja siihen, miksi lukeminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä. Siksi että sanavarasto kasvaa ja puheen sisältämät sävyt ja vivahteet on helpompi ymmärtää.

 2000-luvun alkuvuosina on mobiililaitteiden käyttö lisääntynyt räjähdysmäisesti. Nuo sielunvihollisen härpäkkeet vievät kaiken ajan ja huomion, niitä palvotaan kuin totalitaarisen maan sankareita. Luullaan, että läppärit, television murhia ja sotia kuvaavat ohjelmat ovat kehittäviä. Luullaan että vekottimien räplääminen on kehittävää. Nykyiseen maailman menoon sopiikin hyvin noitien loitsulaulu: tuuva taata tuuva too, peikot hirnuu, hohhoh hoo. Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meill on mennä. (2021)

Aili Somersalo. Kuunteleminen .loitsut










keskiviikko 13. lokakuuta 2021

                   ¨
Kuva: Yön repaleet (Akvarelli 2021 T. Yli-Rajala)

YÖN  REPALEITA

Miete:
Joka aamu kun yö palaa takaisin,   
siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu.
(Jules Renard: Yölepakko)

Romeo, Julia ja pimeys. Jotain tuon ahdistavan maailman tunnelmasta leijuu tämän päivän yhteis-kunnassa. On tarkoin harkittava mitä puhuu, ettei suututa niitä jotka ovat oikeassa. Heitä on kaikkialla, tuomareissa ja toimeenpanovallassa. Heitä istuu johtokunnissa ja suunnitteluryhmissä, jopa kirkon viroissa. He ovat tieteellisesti orientoituneita, objektiivisesti ajattelevia, puolueiden suosimia virka-miehiä tai pitäisikö sanoa varmuuden vuoksi virkanaisia ja luottamushenkilöitä. . Useimmat näistä puolueettomista ja mielestään vapaamielisistä ihmisistä ovat  puolueet asettaneet ehdolle.

On lain vastaista verrata ihmisten ja eläinten käyttäytymistä parisuhteessa, kaikkihan ovat tasa-arvoisia. On varottava käyttämästä suomenkieleen vakiintuneita lainasanoja, joihin vieraat ovat tartuttaneet kielteisiä mielikuviaan. Rahvas on aina ollut autuaan viaton. Jopa sekin nimitys jota on käytetty väkisin maahan tunkeutuvista vihulaisista, on alun perin ollut neutraali ja sillä on ollut asiallinen merkitys. Muodilla ja pukeutumisella esitellään omaa maailman katsomusta, jonka mukaan värejäkin suositaan. Parta on pitkä, parta on lyhyt. Pitkät hiukset takussa ja  poninhäntä. Tai kalju pää, irokeesin harjas ja korvarengas.   

Vapaan mielen nimissä yhteiskunta on kehittymässä kohti suljettua pakkovaltiota. Sellaista, jossa naapurit pitävät silmällä toisiaan ja ilmoittavat vääristä sanoista ja asenteista. Juorujen perusteella voidaan haastaa oikeuteen ja leimata kielteisesti koko loppuiäksi kansalainen, joka käytti väärää sanaa jonkun besserwisserin kuullen. Sanoja voidaan tulkita eri näkökulmista. Yksi niistä näkökulmista on kihisevän kiukkuinen, kateellinen, ahdasmielinen ja kaunainen asenne, joka on se ainoa oikea. Kaupal-lisenkin television vapautta pyritään suitsemaan tietyn mielipidesuunnan mukaiskeksi. Ohjelma-aikaa ei saisi myydä poliittisen suuntauksen tuottamalle ohjelmalle, vaikka  sellaista ohjelmaa jonka taus-talla ei ole jokin ideologia, ei edes ole olemassa. Kaiken toiminnan takana piilee jokin maailman kat-somus, joka Karl Krausin mukaan on hyvä hevonen, mutta silti pitää nähdä ero ratsastajan ja hevos-huijarin välillä. Aatteet piilotetaan taitavasti ohjelmien kaaokseen ja tajunnanvirtaa ohjataan niiden ehdoilla. Silti kaikilla on oikeus ostaa ohjelma-aikaa, eikä tätä oikeutta saa kukaan kieltää. Katsojat ja kuuntelijat  saavat sitä mitä tilaavat  tai sitä mitä eivät halua kuulla tai nähdä. Eivätkä he saa ajatella itsenäisesti. 

Jos ei omasta maasta saada tukea väärien puheiden ja kuvien tuomiolle, sitä haetaan ulkomailta. Eikä pelkkä pahantahtoinen panettelu riita. Sellaista tukea ovat suomalaisetkin tottuneet hakemaan ja saamaan jo vuosikymmenien ajan. Helppo tästä on jatkaa, vaikka nenä on nyt käännetty idästä lounaaseen. (2021)

 
                               Jan Otcenacek. Jules Renard. Ajatuksen vapaus.
 

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

S U L J E T T U  I K K U N A




 Kuva: Kevät, akvarelli T.Yli-Rajala 1974      

Miete: Oksien välissä olivat kaikki vuodet,   jotka meitä erottivat                                                                   

                                                                


 Näin unta matkasta nuoruuteen. Tämän matkan sijaan olisi pitänyt ottaa lomaa ja varautua muutoksiin joita lehden horoskooppi aina lupaa. Mitä se lupasi viisi vuosikymmentä sitten? Olin viettänyt alkukesän  Helsingissä ja sen liepeillä. Raahasin matkoilla tenorisaksofonia ja runokirjoja, Fowlesin Jumalten naamiot romaania, Galsworthyn pienoisromaania Omenapuu. Ne olivat tehneet vaikutuksen. Olin uusromantiikan ja maagisen realismin maailmoihin eksynyt, ihastelin Aila Meriluodon runoja. Yläkerran avoimen ikkunan takana kukki omenapuu jonka tuoksu lumosi minut niin, etten tiennyt näinkö unta, vai olinko vasta heräämässä ikuisuuteen yhdeksäntoistiaana, liian jo vanhana. 

Herääminen kesti vuosikymmeniä, oli hidas ja sillä oli arkiset kasvot. Opin tietämään, että Jumalten naamiot ovat totta ja että ne estävät meitä näkemästä arjen. Minulle kävi niin kuin Galsworthyn kuvaaman tarinan päähenkilölle. Lähdin nuoruudesta kauas pois ja unohdin kevään, kauan sitten. Omenapuu oli sahattu juuresta poikki ja näytti kuin koko talo ympäristöineen olisi unta, omenapuu ja sen kukkien tuoksu. Saksofonilla opin soittamaan vain nostalgiaa. Earl Bosticin soittaman Memories of you ja Goodmanin Iknow why. Vai Millerinkö se oli?  

Kun sitten jo vanhana löysin hänet, oli nimi jo vaihtunut ja ikkuna suljettu kauan sitten. Talo vaihtanut paikkaa. Rautaportti jonka takaa hän oli lähtenyt astele-maan minua kohti, oli ruostunut ja pensasaita rehevöitynyt hoitamattoma-na. Törmäsin häneen kaupungin kadulla nyt, hyvin kauan myöhemmin. Hän ei tuntenut minua, vasta vähitellen jotakin palautui mieleen. Kun kerroin hänelle yksityiskohtia menneisyydestä, hän hämmästeli että minulla on norsun muisti. Ja niin minä ymmärsin, että hän ei muistanut mitään ja oli vähän hämmen-tynyt. Hän teki työtä jollekin suurelle firmalle ja valitti uupumusta. Lapsia oli kaksi, mo-lemmat jo kotoa lähteneet. Mies oli kuollut kaksi vuotta sitten. Vielä kun hän pari vuotta jaksaisi, niin pääsisi eläkkeelle. Kevään muistaminen ja omenapuu saivat hänen kasvoilleen välinpitämättömän, vähän säikähtäneen ilmeen. Kun puhuttiin ajan kulumisesta, hän ilmoitti seuraavansa kauniita ja rohkeita. 

Jatkoin matkaa eri suuntaan ja mietin miltä tuntuu kun kukaan ei muista mennyttä eikä edes tätä hetkeä, joka on tässä ja nyt. Olen haudannut kaikki muistot ja vietän aikaa niin kuin muutkin, mutta en halua unohtaa sitä minkä olen haudannut. On itsekeskeistä luulla että joku toinen muistaa samat asiat ja tapahtumat, vaikka elämä on erottanut meidät.

Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kenen unta minä olen?  

John Fowles. John Galsworthy. Kehitysromaanit. Totuus ja illuusio.