LOMITTUMINEN



Miete:
Millä mitataan matka liian kauas?

Alkukala pyörillä. Kerttu 5v.

Lomituin tänään lapsuuden aikaisen itseni kanssa. Pääsin tasapainoon ja meistä tuli yksi ja ainoa tiedostava kokonaisuus. Me lomituimme toisiimme, niin kuin kvanttifyysikot sanovat. Kokonainen persoonan puoli siirtyi ajassa taaksepäin, ja matkassakin. Olihan Kokkolaan täältä matkaa satoja kilometrejä. Lohduttauduin ajatuksella, että ei pidä hämmentyä teleportaatiostakaan. Näihin päiviin asti se on ollut tiukkapipoisten mielestä huuhaata, nyt sitten nämä jo mainitut  valopäät, ne tiukkapipoisimmat skeptikotkin myöntävät ilmiön todeksi. Nimittäin sen, ettei lomittuneiden hiukkasten olemassaolemisen tunteelle ole kahdessa paikassa viihtyminen samaan aikaan mahdotonta. Näin ikkunasta sateisen tien, mutta kun suljin silmät näin sataman ja kuulin laivan sumusireenin paksun huhuilun.

Näinhän minä nyt myös vuosikymmenien takaisen kaverini Pekan, joka oli juuri askarrellut moottoripyöränsä kimpussa asevarikolla, sen suuren varastohallin luona. Sen hallin, jonka pihalla oli joskus jonossa tykkejä, korvat lurpallaan. Pekan kädet olivat suttuiset, hänellä oli se tuttu tummanpunainen pusero päällään. Siihen aikaan mieltä häiritsi vähän nätti Maija, johon me molemmat olimme ihastuneet, ja aivan erityisesti minua häiritsi, että Maija oli kuulemma sanonut tykkäävänsä Pekasta. Mi-
nusta hän ei sanonut sanaakaan. He kävivät samaa koulua ja näkivät toisiaan joka päivä. Minä kävin eri koulua satamassa.

Muistan kuinka Pekka ajeli tuolla pyörällään usein pitkin sorateitä niin että pöllysi. Ilmaan jäi leijailemaan sankka tomupilvi. Joskus minä toivoin, että ajaisipa se ojaan että lakkaisi alituinen leuhkiminen. Pekka piti itseään muita parempana, hän oli majurin poika. Etenkin minua hän oli parempi, sillä minä kävin väärää koulua satamatyöväen lasten kanssa.

En tiedä toivoinko aivan tosissani Pekalle kolaria, ehkä se häilyi jossain alitajunnassa vain. Nyt teeskentelin kiinnostunutta, kun hän esitteli minulle rasvaista pulttia. Siinä hän seisoi hetken ihmettelemässä missä minä olen ollut niin kauan, ja sitten hänen hahmonsa alkoi hitaasti haihtua aikaan. Ei hän enää taakseen katsonut kun minäkin siirryin takaisin nykyiseen itseeni ja jatkoin jotain kesken jäänyttä nyherrystä. Katselin ajankuluksi vanhoja valokuvia varhaisen nuoruuden maisemista. 

Illansuussa soitin toiselle nuoruuden ystävälle Helsinkiin. Meillä ikäihmisillä on sellainen tapa ja taipumus. On pakkomielle ottaa yhteyttä ja kokea useimmiten pettymys. Pitää soitella ja muistella. Usein tuo entinen lapsuuden tai nuoruuden ystävä on kuitenkin muuttunut, eikä häntä voi enää tuntea. Tuttavalta kuulin nyt, että Pekka oli kuollut jo vuosia sitten jossain autokolarissa. Taisi ajaa moot-toripyörällä rekan kylkeen, ei hän oikein muistanut. Mutta kuollut oli, Pekka. (2016)