MINÄ  MUISTAN

On suoja melkein kaikkeen mitä on, on

suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta,

ruosteelta ja miltä vain. Vaan ei, ei

suojaa ole ihmiseltä.

(Harry Martinson, Aniara)

Minä muistan muurahaisen joka juoksi hänen kädenselällään. Hän mietiskeli jotain meidän molempien tulevaisuudesta. Pidetään yhteyttä sitten joskus kun ollaan ihan aikuisia, hän ehdotti. Niin että sinä saat nauraa minun elämääni, sanoin hänelle epäluuloisesti. Näin kun muurahainen pysähtyi ranteelle, se jäi jostain syystä muistiin vuosikymmeniksi. Muistikuva oli niitä yksityiskohtia, joista elämä rakentuu. Kun ihmisikää myöhemmin kohtasimme uudelleen, hän ei heti muistanut minua. Sairaus, ikä ja lääkkeet olivat poistaneet muistia kuin tuulilasin pyyhkimet vettä auton lasista. Jäljellä oli vain tyhjä tila, jossa kitui tietoisuuden himmeä liekki.

Muistutin häntä siitä kuka minä olen. Varhaisen nuoruuden ystävä. Meitä sitoi keskinäinen lupaus muistamisesta. jonka teimme halkoliiterissä. Istuimme pinon päällä ja mietimme maailman menoa. Minä ihailin hänen tietoviisauttaan ja kuvaamataitoaan. Yhdellä viivalla, kynää paperista nostamatta hän piirsi karrikatyyrejä jotka olivat kohteensa näköisiä. Yksi puute tuossa taidossa oli. Värit olivat hakusissa, hänestä ei ollut taidemaalariksi. Kuvat olivat kelmeitä ja värittömiä, niistä puuttui elämä.

Kyllä minä olin naimisissa, hän vastasi kun asiaa utelin. Vaimo jätti minut onnettomuuden jälkeen. Vei lapset mukanaan ja vei omaaisuudenkin tutun lakimiehen avustuksella. Millainen onnettomuus,minä kysyin. Autolla mentiin metsään ja minä olin koomassa monta viikkoa, hän vastasi. Siinä meni muisti, koko entinen elämä. Se on nykyään kuin katsoisi vanhaa elokuvaa voipaperin läpi. Liikkeet näkyvät, niiden tarkoitus ei ole looginen. Äänet kuulostavat tutuilta, mutta en osaa yhdistää niitä oikeisiin ihmisiin. Elämä on absurdia kokemusta, se on kuin Salvador Dalin maisema kirtahveineen, jotka voivat lentää ilmassa.

Kun häntä taas kuuntelin, muistuivat mieleen nuoruuden aikaiset jutustelut halkoliiterissä. Me olimme filosofeja, muut pelasivat kentällä pesäpalloa. Meitä pidettiin vähän outoina. Nyt vuosikymmeniä elämää myöhemmin minut valtasi ennen koetun tunne, deja vu. Hänen muistinsa vei kooma, minun näköni hämärsi glaukooma. Näen elämän kuin putken päässä, mutta onneksi sen värit ovat vielä tallessa ja minä kuulen niiden musiikin, ja nautin siitä.

Elämä on metafora. Jospa me olemme vain jonkun muistissa?