N E U V O T 0 N


Kun hiljaisuus alkaa painostaa
on puhuttava, muuten se lakkaa
(Gösta Ågren, Tääl 1988)


Kuva:
Impressio (T. Yli-Rajala 2020)

Blogissaan Jukka Tervo kertoo, että tapasin Gösta Ågrenin kerran ja en tavannut. (Mestari on poissa, Jukka Tervo 27.6.-20) Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, kauan sitten oli jokin kirjallinen tilaisuus vuonna 1988, sen jälkeen kun Ågren oli saanut Finlandiansa.. Tervo nojasi yläparvella kaiteeseen ja katseli parveilevaa yleisöä. Hän kertoo pohtineensa, oliko Ågren siellä jossakin yleisön joukossa. Yhtäkkiä hän  tajusi seisovansa Göstan vieressä, kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä kuin vanhat kalakaverit auringonlaskua ihailemassa.

Tervo kertoo liikuttuneensa kunnioituksesta niin, ettei sanonut mitään. Annoin sen hetken olla siinä ikuisuuden.

 Kun minä kuulin uutisen Gösta Ågrenin kuolemasta, leikkasin kuolinilmoituksen lehdestä ja lisäsin kokoelmaani. Siinä oli jo ennestään joukko edesmenneitä taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoitakin. Kaikki olen tavannut jossakin elämän vaiheessa. Mieleen palasivat muistot WSOY:n kesäkokouksesta 1989, jossa olin kutsuttuna mukana rantamaisemissa, en muista enää paikan nimeä. Muiden muassa huomasin yksinäisen miehen, joka tuntui kaihtavan muiden seuraa. Pidin häntä silmällä, ja näin että hänellä oli oma majoituspaikkansa jossakin syrjempänä. Huomasin että hänestä kuiskuteltiin. Mutta niin tollo maalainen olin, että en tunnistanut miestä Finlandian voittajaksi.

Minä olen luonteeltani syrjään vetäytyvä ja hakeudun usein omaan suurenmoiseen rauhaani. Valitsin hälisevästä pihaporukakasta etäämpänä olevan kiven, tai kantoko se oli ja maleksin sinne istumaan. Siihen tuli jostakin myös tuo erikoinen mies, ja istuimme siinä mitään ihmeempiä puhumatta rinnan. Sitten näin kuinka jostakin rakennuksen suunnalta laukkasi pari äijää kameroineen meitä kohti. He syöksyivät aivan nenän eteen ja räpsivät kuvia. Epäluulo heräsi ja minun teki mieli vajota maan alle.

En muista miten asia eteni, mutta luultavasti niin, että katosin jonnekin piiloon ihmettelemään elämän oikkuja. Vasta  myöhemmin älysin kuka oli tuo salaperäinen mies, joka istui kannon nokassa minun vieressäni. Meidät on arkistoitu Södikan kuvakokoelmiin, ja minua hävettää vieläkin. Nimittäin se hävettää, että paikalla oleva kumartelijakansa piti tietysti itsestään selvänä, että minä olin linssilude, jonka piti tunkea mukaan. En minä linssilude ollut, mutta hölmö kuitenkin.

Voin siis ihan hyvin sanoa, että olen tavannut tämänkin runoilijan ja meillä oli tosi hauskaa. Tai ehkä hänellä hiljaisessa mielessään oli, kun huomasi että minä olin vaaraton ja kaikesta ulkopuolinen. Ja niinhän minä olen vieläkin.

Minut unohdetaan, hän ajattelee.
Unohdus on hyvä äiti. Kukaan ei kosketa sinua siellä,
Kukaan ei enää unohda sinua
(Gösta Ågren, Tääl 1989 (2020)