LYGAIA, KALLIOPEN TYTÄR


Täytyy puhua hiljaa

Kuva: Merenneito


Vuosikymmeniä sitten ostin Giuseppe Tomasi di Lampedusan proosakokoelman. Suomennoksen nimi on Seireeni. Hän kertoo nuoren miehen, Corberan kokemuksista Sisilassa, Etnan lähivesiltä. Corbera tutustui vanhaan kreikankielen professoriin, Rosario la Ciureen ja kuuli tältä tarinan joka jäi mieleen ikuisesti. Vanhan miehen tarina oli synteesi aistien ja järjen väliltä. Corberan lähellä oli joka päivä mies, joka edusti hienoa, melkein tarunomaista ja aineellisesti niin vähän tuottavaa oppia, humanismia. Me kaikki vanhat näytämme nuorten silmissä hulluilta, mutta usein onkin päinvastoin, Rosario sanoi. – Täytyy puhua hiljaa, tärkeitä asioita ei voi ulvoa. Rakkauden ja vihan mylvintä tapahtuu vain melodraamoissa, sivistymättömien kesken.

Rosario la Ciure vietti pari kuukautta vuokramökissä  1887 Sisilian kauneimmassa   paikassa, jossa rannikko oli vielä villi ja asumaton. Meri oli riikinkukon sininen ja edessä, välkkyvien aaltojen takana kohosi Etna. Yksinäisyys oli täydellinen. Sen katkaisi vain joka kolmas päivä talonpoika, joka toi niukat elintarpeet. Ihme tapahtui elokuun viidennen päivän aamuna kello seitsemän. Rosario heräsi ja lähti heti veneellä kohti kalliota, joka suojeli auringolta. Aurinko nousi ylpeässä raivossaan ja muutti kullaksi ja siniseksi meren kirkkauden. Rosario lausui veneessään antiikin kreikkalaista runoa, kun huomasi veneen laidan äkkiä painuvan oikealla takana. Hän kääntyi katsomaan ja näki nuoret, sileät kasvot jotka nousivat merestä, kaksi pientä kättä puristi veneen laidasta. Tuo nuori tyttö hymyili, kalpeat huulet vähän erillään toisistaan ja paljastivat terävät ja valkoiset hampaat. Hymy ilmaisi vain itseään, melkein eläimellistä olemassaolon riemua, jumalten iloisuutta. Auringonvärisistä hiuksista, jotka olivat hajallaan, siivilöityi merivesi avoimille vihreille silmille. Tytön alaosa oli kuin kalan, jota pienet helmiäisen väriset ja siniset suomut peittivät. Hänellä oli kaksijakoinen kalanpyrstö, hän oli seireeni.

Hän puhui, ja hymyn ja tuoksun jälkeen minut valtasi suuri lumous, Rosario sanoi. Hänen äänensä. Se oli vähän verhottu, velaarinen ääni, jossa oli lukemattomia soinnun vivahteita. Meren laiskojen hyökyjen ääni, vaahtopäiden kohina rannikolla, tuulten humina kuutamoisilla aalloilla. Seireenien laulua ei ole, Corbera. Musiikki jota ei paeta, on vain heidän äänessään. Seireeni puhui kreikkaa. – Kuulin sinun puhuvan kieltä, joka muistutti omaani, seireeni sanoi. Olen Lygaia, Kalliopen tytär. Ei pidä uskoa satuihin joita meistä kerrotaan. Emme surmaa ketään, rakastamme vain.

Rosario koki 24 vuotiaana elänänsä ainoan rakkauden, ja elämän lopussa hän sen kohtasi uudelleen laivamatkalla Lissaboniin.

Jokin aika sitten selailin alusta loppuun 300 sivuisen maailmalla menestyneen romaanin. Sen kerronta oli tasaisen tappavaa, kuivaa ja mielikuvituksetonta kieltä. Sen syvällisin sanoma oli, että hauki on kala. Lukukokemuksesta on nyt pari viikkoa, mutta en muista mistä kirja kertoi ja mihin se pyrki. Käsittelikö se niin sanottuja tosiasioita vai halusiko kirjailija vain viihdyttää lukijaa. Kumpikaan vaihtoehto ei toteutunut minun kohdallani. Jos minut lähetettäisiin autiolle saarelle rangaistukseksi siitä, etten hyväksy kaikkia muiden keksimiä sääntöjä, ottaisin mukaani mieluummin vaikka tuon Seireenin,. sehän vasta hauskaa olisi. Tai Galsworthyn pienoisromaanin Omenapuu, Karl Krausin Myrkyn käyttöohjeen. Maiju Lassilan Liika viisaan. Kafkan novellin Selonteko akatemialle. Mutta tuon 300 sivuisen jättäisin niille, joilla riittää aikaa tässä elämässä tuhlattavaksi asti.  (2020)

Tomasi di Lampedusa on antanut tarinalleen nimen Seireeni. Kreikan mytologiassa seireenit olivat enemmän linnun kaltasia olentoja, heillä oli sulkia ja linnun jalat. Tarinassa kuvattu tyttö oli meren-neito, jolla on muuten naisen olemus, mutta kalan pyrstö.