AJAN  ARMAUTTA

Halavat (T.Yli-Rajala 1989)

Nukkuessa olin lintu tai perhonen. Kun heräsin, en oikein tiennyt mikä haluaisin olla jos en oma itse, ja miltä tuntuisi olla joku toinen. Ullakkohuoneen kello tikitti aikaa, ja samalla kun käänsin kylkeä noustakseni jalkeille, muistelin tuota unta. Olin nähnyt sen aiemmin, ennen kuin aloin ahdistuneena herätä. Unessa oli rauhallinen laakso ja sen ihmisetkin olivat turvallisen tuntuisia ja ystävällisiä. Kukaan ei hymyillyt viekkaasti eikä ivannut heti kun käänsin selkää. Tiesin kyllä, että olin oudon
näköinen ja muista poikkeava, että minun oli vaikea puhua ihmisille joita epäilin Helpompi heille on kirjoittaa, vaikka he eivät sanoja ymmärrä.

Aamulla piti lähteä taas etsimään eilistä päivää. Pilviä oli kasaantunut taivaalle ja satoi satamistaan. Pilvien laskokset olivat vääristyneet yhdeksi leveäksi ja pimeäksi tieksi. Ystävät olivat etääntyneet ja kaukana poissa, minä vain yksin olin ja niinpä minä painoin pääni ja seisoin liikkumattomana. Mietin sitä kuinka kaikki elämän tarinat ovat keskeneräisiä eivätkä ne noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaakin joskus näyttää. Ihminen luo nuo fiktiiviset kuvat ja sanojen kaavat omiksi ansoikseen.

On joutavaa noudattaa muiden laatimia sääntöjä, koska he ovat yhtä neuvottomia kuin minä, jolla on harhakuva vapaudesta. He ovat kuin Renardin lepakoita, eivät he ole ilkeitä, he eivät milloinkaan kosketa meitä. Yön lapsina he vihaavat valoa ja pienilla hautajaishuiveillaan he etsivät tuohuksia joita voisivat sipaista sammuksiin.

Mietin vielä sitäkin, että uni on ikoni elämästä. Se ei tunnusta sääntöjä, se on absurdi kaaos. Uni on elämän näytelmän jondanto, ei vain sen loppunäytös. Unen sisäinen jännite on näkijänsä korvien välissä, sille on turha etsiä hyväksyttävää valmiiksi kirjoitettua loppua. Uni haipuu ja siirtyy toiseen tapahtumaan huomaamatta ja se loppuu miten ja milloin vain. Usein se loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan enkä minä, sen näkijä ole valmis avaamaan ovea unesta arkipäivän ahdistavaan kellontikitykseen.

Tuo tikitys on kuin sanoja tipahtelisi esiin näkösälle ja minun on pakko palata kotiin kirjaamaan ne muistiin. Luulen että ne ovat odottaneet ilmestymistään vuosia, jotkut niistä jopa vuosikymmeniä, mutta nyt ne puikkelehtivat vapauteen. Niitä kertyy  tajunnanvirtana näyttöpäätteelle ja myöhemmin minä lajittelen niitä paperillekin. Kuvittelen, että niistä voi joku joskus kiinnostua, vaikka se toive osoittautuu todennäköisesti turhaksi.

Sanat virtaavat tajuntaan, en minä niitä pahemmin järjestele. Niiden muodostamiin mielikuviin jää aukkoja, paikoin niiden sanoma on tasokasta ja paikoin pintapuolista, turhaa höpinää. Sanojen ryöpytessä tajuntaan minä pohdin hämmentyneenä ja ahdistuksen alituiseen riivaamana, kenen unta minä olen, vai olenko sittenkin hereillä.
(2020)