Syksyllä isä katosi sotaan ja äidin tehtäväksi jäi tavaroiden kokoaminen ja muutto jonnekin. Ei oikein tiedetty minne. Paljon jäi huonekaluja ja tavaraa vuokrataloon, joka kuulemma oli jossakin Waldhofin tehtaiden lähistössä. Perintöviulu jäi seinälle naulasta roikkumaan. Silläkin oli vähäinnen osa historian tapahtumissa. Luulen että se näkymättömän orkesterin muiden soittimien kanssa esitti hiljaa Brahmsin sävellystä Ein deutsches Requiem, wie lieblich sind deine Wohnungen. Robert ja Clara Schumannin romanttinen muisto katosi realismin hämärään.
Vanhempi veljeni kerttoi myöhemmin, että täpötäysi juna pysähtyi Elisenvaaran asemalla. Ihmiset juoksentelivat hädissään metsään ja etsivät suojaa maataistelukoneiden tulitukselta. Voimiensa tunnossa oleva vihollinen purki kiukkuaan naisiin, lapsiin ja vanhuksiin joiden päämääränä oli vapaus. Tiedän että vuosia myöhemmin samanlainen tapahtuma Eisenvaarassa oli vielä tätä ensimmäistä pahempi, paljon pakolaisia jäi sille tielle. Meitä se ei enää koskenut, meidän vuoro oli nyt jättää talo ja tavarat Ounasvaaran rinteelle ja pyrkiä junaan joka veisi vapauteen. Omaisuus pakomatkan aikana oli koottu vanerilaukkuun, jota äiti rehasi mukanaan. Osa huonekaluista ja tavaroista matkasi epämääräisille asemille eikä niitä enää koskaan nähty.
Asemalla tungeksi väkeä. Aikuisten puheista ja ilmeistä heijastui kireä pelko. Sotilaat eivät olleet enää vuoristojääkäreitä, heillä oli konepistooli rinnan päällä vinosti ja heitä pyrittiin kiertämään matkan päästä. Ein Heller und ein Batzen oli vaiennut eikä kuultu enää iloista hai dii hai duu laulua. Lähtömme jälkeen koko asema räjähti ja katosi muistoista kauas pois. Kun pitkän matkan jälkeen saavuttiin likaisina ja uupuneina junasta vieraalle asemalle, nimitti joku ääni meitä ryssiksi. Koulutoveri, minun hyvä kaverini ihmetteli joskus ohi mennen kuinka köyhiä ne siirtolaiset olivat, niillä ei ollut maata eikä omaisuutta. Hän ei aina muistanut minun taustaani ja puhui mitä kuuli vanhempien siunailevan keskenään. Äiti ei eläessään unohtanut Viipurin murretta, siitä kai tuo ivallinen ryssittely joskus lähti.
Muistot ovat hataria, mutta silti ne ovat omia. Paljolti ne ovat värittyneet myös tarinoista joita olen kuullut minua vanhemmilta. Päällimmäisenä kaikessa on kuitenkin ahdistava pelko ja häpeä. Se on epämääräinen uhka, joka kieppuu kaiken yllä. Sen sanoma on, että mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Rauha on sana jonka kaikki tuntevat ja tietävät, mutta eri kielillä se kirjoitetaan erilaisin kirjaimin. Moni katselee tänäkin päivänä ympärilleen ja näkee samanlaisia pakolaisia joiden silmissä asuu pysyvä pelko. Kannattaa ehkä miettiä, miten heitä nimitellään ja millaisia ajatuksia he meissä herättävät. Lapset ovat pieniä ja vanhukset voimattomia. Aikuisetkin ovat neuvottomia, jos heiltä kielletään työ ja toimeentulo. Se tie johtaa masennukseen ja epätoivoon. (2020)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti