CECILIAN KANSSA

Kuva:  Sini   1998 T.Yli-Rajala

Vuosia sitten olin matkalla johonkin tilaisuuteen. Mukana oli kulttuuri-ihminen, joka oli varautunut pitämään puheen. Elettiin c-kasettien aikaa, ja minulla oli omaan tarpeeseen autossa aina musiikkia. Eihän äänentoisto kovin tasokasta voinut olla, lisäksi vielä auton äänetkin häiritsivät. Kyllä sieltä silti Chopinit ja Mozartit kuuluivat siedetävästi.

 Tapaan tottuneena tuikkasin kasetin pyörimään. Osui olemaan Händelin largo. Kanssamatkustaja tuli rauhattomaksi ja hetken höristeltyään sanoi, paa jotain muuta. Mä en jaksa tommosta.

Nolottihan minua. Nainen tietysti luuli että minä halusin kukkoilla musiikki maullani. Tilanne raukesi siihen, että suljin vekottimen, kun ei ollut rockia eikä räppiä. Juhla ,jossa hän piti kulttuuripitoisen puheensa korjasi erehdyksen. Oli haitari-musiikkia ja nuorisobändi esitti niin korkeatasoista musaa, että se ylitti minun ymmärrykseni. Puheessaan hän vaati kuntaa rakentamaan nuorisolle bänditilaa, jossa se voi harrastaa musisointia ja harrastaa vaikka mitä. Että niinku tuota, olivat puheen päätössanat.

Luin jostain, että opettajiksi valmistujien gallupissa konserttimusiikilla oli parin prosentin kannatus. Tämä sopii kuvaan, kun tiedän että monet nuoret ja keski-ikäisetkin opettajat osallistuvat festivaaleihin, joissa sähkökitara näyttelee pääosaa ja musiikin on säveltänyt joku Asmodaioksen räp-artisti. Nuorison musiikkimakua on kehitetty tehokkaasti angloamerikkalaiseen suuntaan ja mollisävellaji pilkattu maanrakoon. Samalla myös perisuomalainen mielenlaatu, melankolia.  

Nykyisin saan paluumatkat tehdä yksin. Nuorempi seura jää harrastamaan ja pitämään hauskaa. Nousen vähän happamena autoon, koska olen saanut nykyisestä kulttuurista tarpeekseni   Sivistymättömästi näytän sen myös naamataulullani.    Panen cd-nauhurin pyörimään ja keskityn kuuntelemaan taivaallisen kaunista kiekumista, barokkia ja Cecilia Bartolin koloratuuria.

AikaCecilian kanssa lentää siivillä, eikä tarvitse kärsiä sitä vihoviimeistä räppiä. (2020)