lauantai 19. elokuuta 2017


Miete:

Kirjoittaminen syntyy rakkaudesta. Muuten 
se on vain raapustelua 




ROOSAN KANSSA KOTIIN
(Vyö avoimena,solki lerpattaen 2016)


Rafael Santi
Istuva nuori nainen





Sateen jälkeen maantiellä on lammikoita. Roosa on vaipunut aatoksiinsa ja askeltaa vierelläni kuin unessa. Pohdin mistä ja miksi hän on tuon nimen saanut, ja sitäkin, olenko muistanut sen väärin. Mihin minä häntä tässä johdattelen? En ymmärrä mistä tässä on kysymys ja mitä minä tulin täältä hakemaan. Hän on kyllä vieläkin tutun näköinen, samat lyhyet hiukset ja silmät pihkan väriä. Mereltä kantautuu lokkien kirku, niitä kaartelee pilvettömällä syystaivaalla. Luuleeko hän, että minä vain saattelen hänet kotiin?  Kuljemme männikön ohi. Koululaiset siellä kisailevat pallopelissä ja liikunnan opettaja seisoo puun juurella kädet syvällä tumman takin taskuissa.
     Koko aikana Roosa ei ole puhunut mitään. Missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet, minä häneltä kysyn.  – Luulin että sinä olet muuttanut Helsinkiin. Näin kerran lehdessä kuvan samannimisestä näyttelijästä. Ajattelin että se olet sinä, koska olet ainoa Roosa jonka tunnen. Harvinainen nimi.
     Hän kääntää kasvonsa suoraan kohti ja huomaan nyt vahvan silmämeikin. En se minä ollut, hän sanoo nauraen. Tai ehkä olinkin? Roosa katsoo minua nyt tarkemmin ja näyttää hämmästyneeltä. – Mutta sinähän olet vielä pikkupoika!
     Ja niin hän kietoo oikean kätensä minun hartioilleni. Roosa on todella kasvanut minun ohitseni ja hänen vauhdissaan on vaikea pysytellä. Opettaja on ottanut esiin pillin ja puhaltaa pelin männikössä poikki. Olemme tulleet jo satama-alueelle, laivojen mastot ja savutorvet häämöttävät talokattojen takaa. Kulkiessa Roosa on nyt puhunut koko ajan. Hänen äänensä lävistää minun pääni niin, etten erota yksittäisiä sanoja, en saa selvää. Selittääkö hän jotain kokemustaan, jossa minä en ole ollut kos-kaan mukana? Jotakin hän puhuu vanhasta koulusta, jonka ohi äsken kuljimme. Niistä juhlasalin koristekuvioista jotka ympäröivät aamunavausta hoitavan johtajaopettajan hahmoa. Vai muisteleeko hän sitä kevätlaulua jota kuunnellessaan joku naisopettaja alkoi itkeä?  Kaikki nuo pienet yksityiskohdat palautuvat mieleen. Minusta ne ovat nyt turhia, ei niillä ole merkitystä ja ne haihtuvat unohduksiin uudelleen.
     Roosa hidastaa ja pysähtyy kadunnkulmaan. – Tuollahan sinä asuit? hän toteaa, mutta katsoo silti kysyvästi kohti. Ihmettelen taas hänen silmämeikkejään, jotka valuvat poskelle kuin kyyneleet. Meidän on aika hyvästellä. Roosa nostaa  kätensä minun olkapäältäni ja ikään kuin tuuppaa matkaan. – Osaathan sinä jo tästä kotia?
     Lähden haikein mielin tarpomaan lammikoiden laikuttamaa tietä kohti tuttua taloryvästä. Jostakin lehahtaa savun hajua ja kauempaa satamasta kantautuu lähtevän laivan sumusireenin törähdys. Kun vielä vilkaisen viimeisen kerran taakseni, näen Roosan nousevan kahvilan portaita sen ovelle eikä hän enää näe minua. Hänen seurassaan on hyvin tumma merimies ja he nauravat hereästi asialle joka ei minulle enää kuulu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti