KAAPPI

K A A P P I

Muistoissa Monrepos (T. Yli-Rajala 1998)

Mitä vanha kaappi voi kätkeä nurkkiinsa? Minun kaapistani löytyi siivouspäivänä kultainen  sormus. Se oli piilotellut kaapin nurkassa vuosikymmeniä, mutta päätti nyt vihdoin näyttäytyä. Otin sen käsiini vaikka se yritti kieriä karkuun. Tiirailin pientä kursiivia kirjoitusta sormuksen sisäpinnassa. Jenni, vai oliko tuo niin. Siristelin ja pyyhin kyyneltä silmäkulmasta. Kuivat silmät vaivaavat minua, mutta nyt ne tihrusivat niin että oli vaikea nähdä itikanjätöksen kokoisia hieroglyfejä.

– Mentiin vihille vasta kun sinä olit jo tulossa, äiti sanoi sairaalassa. Sitä piti hävetä, että niin myö-hään. Yhteiskunta oli sellainen ja ihmiset kovettuneet ahdistaviin asenteisiin.  

En yhtään huomannut milloin äiti oli siihen ilmaantunut. Hänellä oli se pusero jonka muistin sota-
ajan vanhoista valokuvista.

–   Minä muistan sen päivän kuin eilisen vaikka siitä on jo ihmisikä, hän jatkoi. Oli käyty linnan tornissa ja minä olin pelännyt, kun sinne kiertävät portaat olivat niin huonokuntoisen näköiset. Sieltä tornista näki kauas Neitsytniemen takana siintävään Sorvaliin asti, jossa minä asuin.

Joskus he kävelivät Monrepoossa ja siellä Juustilan puolella, missä kasvoi kumpareen päällä iso piilipuu. Minua viehätti ja kiehtoi hänen muistoissaan vilahtelevat keskiaikaiset nimet. Punaisenläh-teen tori, Neitsytniemi. Tiesin että isovanhemmat oli haudattu maalaiskunnan hautausmaalle, joka näkijöiden mukaan oli nykyään kuin hoitamaton joutomaa. Rikkaruohoja ja kaadettuja ristejä, hauta-kiviä oli noudettu talojen porraskiviksi. Jostakin luin että yhden kylän hautuumaalle oli istutettu puita ja hautakivet kärrätty tien pohjaksi.

Tuollaisesta kulttuuriteosta on jäänyt jäljelle katkeruus, jonka näyttäminen on kielletty. Ei laissa eikä kirjaimissa, mutta mielessä kuitenkin. Usein ihmettelen miten muualta muuttaneet ihmiset voivat polkea hyvällä omallatunnolla alkuperäisten asukkaiden hautoja ja rehennellä paraateissa sankari-tekojaan. Muistuu mieleen äidin kertoma uni jostain 1930-luvun puolelta. Siinä joku leväytti hänen eteensä kartan, jossa Suomen raja oli vedetty sinne missä se on sotien jälkeen ollut. Se oli voimakas uni, joka jäi mieleen.Silloin pääsin varmuuteen, että uni voi johdatella näkijänssä eroon syyn ja
seurauksen ketjusta, mutta silti päätyä lopputulokseen joka on todellisuutta. Lopputulos vain on, eikä sen logiikka hyväksy oikean tai väärän käsitteitä. Se vain on niin kauan kuin se vaikenemalla hyväksytään, eikä sille ole voinut sanoa carpe diem.