Mitä siis tunnen, ellen rakkautta  (T.Yli-Rajala 1988)

 E E V A









Maanantaina aloin maalata Eevaa, joka makasi  sohvalla ja katsoi minua. Hänen rinnalleen tipahti jostakin vaaleanpunainen värilaikku, jota en millään saanut siitä pois.  En halunnut pyytää, että hän kääntäisi selkänsä minuun päin, koska halusin nähdä tuon sirkeän, vähän epäluuloisen katseen. Hän valitti, että paikat olivat puutuneet. Minusta se oli outoa, koska asento oli hyvä ja rento, hiukset
hän oli puhaltanut silmiltään. Sivelin mustaa noihin hiuksiin ja mietin miten saisin niihin elävyyttä, sitä minkä todellisesssa ja elävässä Eevassa olin nähnyt.

Muistin miten hän käänsi päänsä ja katsoi minua niin, että meidän katseemme kohtasivat. Minä näin hänet ensi kerran tanssilattialla ja kuulin kuinka Topi Sorsakoski hänet esitteli. Sävelessä on jotain itäeurooppalaista, ja minua mollivoittoinnen ihastuttaa.

Ja nyt minä häntä tässä maalasin. Olin asetellut muistoissa hänet sohvalle makaamaan ja otin nyt pari askelta taakse nähdäkseni etäämpää. Eeva iski minulle silmää. Harkitsin josko raaputtaisin noille hiuksille ja olkapäällekin vähän kuivaliidusta rouhetta.

- Mikä tuo haju on? Eeva kysyi. Hän oli epäluuloinen.

- Se on fiksatiivia, vastasin rauhoittavasti. – Ehkä suihkaisen sitä vähän sinun kasvoillesi, niin että pidä silmät kiinni vähän aikaa äläkä räpyttele minulle.

Eeva sulki silmät kiinni ja sanoi leikillään: lopeta se absintin naukkailu. Kyllä minä huomaan mitä sinä juot. Hän laski leikkiä.  Puhui absintista vaikka tiesi että tämä oli halpaa punaviiniä. Piilotin pullon hänen silmiltään ja sipaisin väriä rinnalle.

Katso Amor missä glooriassa hän, Luojan ihme hetkellä on tällä, minä hyräilin vaikka olin epävarma sävelestä. – Mitä siis tunnen, ellen rakkautta, jos rakkautta niin kuinka selittyvää. En enää muistanut sonetin sanoja, käännöksiäkin taitaa olla useita.

Jatkoin vielä: peräsimettä pursi yksin, käy viskomana tuulten mielialan, keveä tiedosta, lastattu erhetyksin,
en tiedä mitä haluankaan, suvella värjyn, talvisäässä palan

- Minä olen Eeva, hän sanoi. En ole Laura

- Kyllä minä sen tiedän. Laura on vaalea, sinulla mustat hiukset. Kun saan sinut jonain päivänä valmiiksi, makaat siinä sohvalla maailmantappiin asti. Etkä lähde miihinkään.

Vaan siinä minä erehdyin. Joitakin viikkoja myöhemmin tuli näyttelyyn turisti joka ihastui Eevaan ja vei hänet mennessään. Turisti maksoi Eevasta hinnan jonka olin huolimattomasti pannut ehdolle, koska en uskonut että joku hänet haluaisi viedä.

Tämä kaikki tapahtui aikaan jolloin markka oli rahaa ja markoilla minä hänet myin. Halpaan hintaan jonka olen tuhlannut jo ajat sitten.
(2020)