Alussa oli sana. Mitä lähemmäs se pyrki häiritsemään mielenrauhaa, sitä kauempaa sen silmä tarkkaili minua. Näytti siltä kuin se nauttisi vaihtelevasta etäisyydestä. Lakaisin kiusallisen sanan unohduksenmaton alle, mutta siihen ilmaantui kupru. Se muistuttaa minua alituiseen piilotetusta sanasta.  Jos nostan maton kulmaa ja panen sanan pöydälle kaikkien nähtäväksi, sen yksinkertaisuus alkaa hävettää minua. 
Monet kirjanoppineet ovat skeptikkoja. He ovat sulkeneet ovia joita vartioivat  ja joita kieltävät avaamasta. Sanan neuvo yksinkertainen: olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Minä arvelen, että oven takana on peilisali, joka näyttää meille lukemattomat uudet ja avaamattomat ovet. Olen kuin Liisa ihmemaassa.

SE MITÄ EI NÄE



Istuin verannalla ja heräsin tunteeseen, että joku muukin oli tullut portaille, aivan viereeni. Se oli luultavasti isä, enkä tiedä milloin hän oli ilmaantunut siihen istumaan. Kuin joskus vuosikymmeniä sitten, vaiteliaana ja ajatuksissaan. Tihkusade oli jo ohi ja aurinko pilkotti haapojen latvuksista. Vilkaisin rannekelloa. Oli iltapäivä, kello pari minuuttia yli kolme. Se oli hänen kuolinhetkensä neljä vuosikymmentä sitten.

Mieltä painoi tunne jostakin tekemättä jääneestä. Ehkä hän tunsi samoin, tai ainakin hän tiesi mikä minua usein vaivasi. Ei ollut tavattu pitkiin aikoihin, vuosikymmeniin. Hän näytti minua nuoremmalta. Viimeksi olimme tavanneet silloin, kun kierreltiin katselemassa autoliikkeen ikkunassa esiteltyjä uusia autoja. Minä kysyin aikooko hän vaihtaa nyt vanhan uuteen, mutta hän näytti turhautuneelta. Vaivat olivat yltyneet ja huomenissa oli mentävä sairaalaan tutkimuksiin. Ja minä opettamaan historiaa, joka on niin vanha että potee jo dementiaa.

Ammuitko sinä sodassa ketään, tai vaikka montakin? Minä häneltä kysyin mielijohteesta. – Mietin aina että miltä tuntuu kun tietää tappaneensa ihmisen. Hänen silmänsä olivat kuin lasia. Ei se miltään tunnu kun ei sitä tiedä. Minä ammuin vain metsään jossa en nähnyt ketään. Se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa.

Tai se mitä ei tunne jos yrittää koskea, minä ajattelin ja katsoin hänen haurasta olemustaan. Se oli kuin Renoirin impressionistinen hahmo minun tähän hetkeen jähmettyneessä taulussani. Muistin Pindaroksen sanat kahden ja puolentuhannen vuoden takaa. Ihmisen elämä on kuin varjon uni.

Tihkusade sakeni vähitellen oikeaksi sateeksi. Oli pakko nousta portaalta ja palata sisälle. Isä näytti jäävän paikalleen, mutta ikkunasta näin kuinka hänen hahmonsa lähti hitaasti etääntymään ja paikalle jäi vain kukikkaan tapetin heijastus. Minun mieleni valtasi turhautunut, lohduton ikävä. Vesipisarat noruivat ikkunalasin pintaa alemmas ja näytti siltä kuin tapetin kukat ja koko maisema keinuisivat.