AIKA JA TIETOISUUS

Minun täytyy vain jatkaa kirjoittamista ja
pelosta, että hiiri jättää minut yksinäiseen
ikävään, kirjoitan merkkejä, joutavuuksia,
pienen pieniä merkkejä. Samanlaisia kuin
sen vikinä.  (Jules Renardia mukaillen)



Aloin valmistella kotiinlähtöä töistä. Ohimennen osuivat ikkunasta silmiin korkeiden rakennusten katot. Onneksi minun ei tarvinnut enää mennä peltikatolle, sillä korkea paikka kammoksutti. Sydänalassa kouristeli jo pelkkä epäilys katolle joutumisesta. Etsin raappahousut ikkunan viereisestä komerosta ja hivuttauduin varovasti lasipinnan ohi. En halunnut enää vilkaista ulos. Ripustin housut päättävästi ovisuun naulaan riippumaan. Kyllä ilman niitäkin voi kotiin mennä, kun kerran on matkassa autolla. Ensin vain hissillä alas ankeaan betonipihaan. Korjasin nyt silmälasit takaisin paikoilleen, koska ne olivat hissin tärinässä luisuneet nenälle. Näin kuinka joku leijaili laskuvarjon varassa alas taivaalta ja heilutteli vapaassa  kädessään värikästä trikoloria. Kysyin viereen ilmaantuneelta pikkumieheltä onko tämä nyt jokin harjoitus ja ennätyksen tavoittelu. Hän sanoi ettei tiedä asiasta mitään.Varjo tupsahtikin jo maahan ja näin, että nyt oli jo toisen kokeilijan vuoro. Hänellä oli kädessään olutpullo, josta mies ryypiskeli antaumuksella. Vaan minä lähdin nyt jatkamaan matkaa ja saavuin puusillan luokse. Siellä oli vanhoja kukkaistutuksia ja sillan lankuissa näin pitsikoristeita.

Oikealla puolella oli ravintola, joka oli siinä lojunut jo 1700-luvulta asti. Sen ikkunoista näin koristeellisia antiikkituoleja, mutta niitä ihaillessa minua häiritsi yhä vilkkaammaksi tunkeva ihmispaljous. Huomasin aivan yllättäen, että tämähän on sotaväki. Olimme parijonossa ja minä tietysti taas hännillä. Se johtuu tuosta sukunimestä. Jonon alkupäässä möyrysi ja komenteli entinen kouluaikojen tuttu, hallituksen puheenjohtaja,jonka papinlipereihin oli kiinnitetty everstin ruusukkeet. Kysyin vierusmieheltä, että onko tässä nyt kysymys rangaistuksesta, johon hän vastasi ei tietävänsä mitään. Jonkun alastoman nuoren miehen takia täällä oli säpinää ja minä sainkin nyt selkeän komennon itse puheenjohtajalta, joka oli eversti. Tartuin kehotuksen mukaan jonkun toisen kanssa paloruiskuun jossa oli jääkylmää vettä. Muu porukka katseli ympärillä kun me hivelimme kylmällä suihkulla riisutun miehen niskaan ja hartioille.Tunsin suurta tyydytystä kun toimin näin. Mutta nuori mies minua säälitti, sillä hän huuti apuun äitiä ja riettaasti toivotteli, että kunpa puheenjohtajankin Kristus opettaisi ymmärtämään köyhiä ja nöyrtymään katekismuksen tahtoon.
Minä kertasin hänelle Gilgamesin yli kolme tuhatta vuotta vanhoja sanoja. Olkoot päiväsi täynnä iloa, ja rakasta lasta joka pitää sinua kädestä. Anna vaimosi iloita syleilyssäsi, sillä vain näistä ihmisen tulee pitää huolta.

Ruiskuttelun jälkeen nuori mies ripustettiin kuivamaan läheiseen piikkilankaan ja koko plutoona suunnisti nyt ampumaradalle. Paikka oli tuttu lapsuudesta asti. Siellä kolme miestä ammuskeli tyhjiä tauluja ja minä keräilin hylsyjä. Kuuntelin miesten puheita. He vitsailivat tyhjänpäiväisiä ja lähtivät sitten maalitaululle, hävisivät lopulta näkyvistä. Kopin nurkassa, oven vieressä huomasin ison kasan mustakantisia kirjoja, foliokokoisia. Ne oli pinottu puolentoista metrin korkuisiin pinoihin.
Tarkemman silmäilyn jälkeen äkkäsin, että ne olivatkin mustien kehysten sisään prässättyjä kirkonkirjoja. Kiipesin varmuuden vuoksi pinon äälle jottei se pääsisi kaatumaan.
Istuin nyt pinon päällä pitkän tovin ja mietin kaiken tämän kaaoksen tarkoitusta. Kuka tätä orkesteria johtaa ja onko kapellimestari likinäköinen. Minun selkeän maailmakuvani tuo kierosilmäinen orkesterinjohtaja on sotkenut ja nyt jo kuulen kuinka viulut soittavat Sibeliuksen Tuonelan joutsenta. On pakko palata samaa reittiä takaisin ja noutaa raappahousut ovensuun naulasta. Se on ratkaisu joka tyydyttää pahintakin realistia, sillä hän vaatii aina vain tosiasioita ja asettelee hallusinaatiot asiakirjasalkkuun, jonka heittää kotimatkalla ohikiitävän taksin katolle.