Miete:
Seisovassa vedessä näet oman kuvasi. Vahinko,
että vesi alkaa pian haista.


KULMAN TAKAA



Syksy on vuoden kauneinta aikaa. Ei vain syys- ja lokakuu, jotka ovat tulvillaan värejä ja tuoksuja. Myös tämä hitaasti himmertyvä marraskuu on kaunis. Se on hengittänyt koko aamupäivän harmaita huuruja jokirantaan, ja nyt jo lentää keveitä lumihaituvia kattojen yli. Ne eivät vielä riitä peittämään puita tai mustaa maata, ne ovat vasta talven enne.  On marraspäivä, tulossa talvi. Seison tässä talon nurkalla ja kurkistelen kulman taakse. Yksi talon ikkunoista on auki ja sieltä kantautuu korviin Boccherinin menuetti. Joku soittaa viulua. Tiedän että ääni kuuluu yli kuuden vuosikymmenen takaa, ja hellitän paidan kaulusta koska se kiristää. On turhauttavaa kuunnella noin vanhaa säveltä, se nostaa mielenpohjalle haikeita, sinertäviä kuplia. Piikkilanka-aidan takana lainehti kesällä ruispelto ja ruisrääkät parveilivat raakkumassa sen taivasalla. Nyt kun katson tarkemmin ja siristelen
oikein silmiä, näen taivasalta lentäälekottavan lepakon joka tähtää viereeni. Sen siivet viuhtovat ilmavirtaa kasvoille ja siitä lemahtaa hiirenhaju. – Mitä sinä täällä vielä seisoskelet, se kysyy minulta entisen naisen äänellä.
-Minä ihmettelen arkitodellisuutta, vastaan hänelle ja yritän olla ikään kuin en tietäisi hänen yöpyneen pimeässä. Juuri sellaisessa pimeydessä, missä mekin nyt seisomme rinta rinnan, mutta jota valaisee 500:n watin hehkulamppu. Se riippuu korkean sähkötolpan päässä ja valaisee ohikulkevan kapean polun joka johtaa ulkovajan luo.
– Niin, ihmettelen tässä sitä miten ihmiset etääntyvät toisistaan. On niitä jotka eivät lue fiktiivisiä tarinoita, sellaisia kuin tämä meidänkin on. He pitäytyvät siinä mitä pitävät todellisuutena ja lukevat vain ammattikirjallisuutta.He eivät usko mihinkään mitä eivät voi nähdä tai kosketella. Heitä ei usein naurata eikä itketä, vaan he pysyvät vakavina unia näkemättä. Ja jos he näkevät unen, he kieltävät sen. Kvarkeista he eivät ole koskaan kuulleetkaan.

Lyhyen tauon jälkeen menuetti taas alkaa ja minä lasken nuottiavaimia joita leijuu ulos ilmaan avoimesta ikkunasta. Ne ovat kuin sinertäviä saippuakuplia jotka särkyvät kosketuksesta. Hän vieressäni kehottaa minua laskemaan yhtälön jossa kaikki on ei mikään. Kun sen saat valmiiksi, et tarvitse uusia laskutoimituksia. Mehän tiedämme, että aika-avaruudessa ei kahden pisteen välinen lyhyin etäisyys ole suora vaan väärä.

Mihin hän tuolla viittaa, jää minulle epäselväksi. Mietin miten tuttu tuo ääni on, ja muistan viimeöisen unen. Se oli painajainen,jossa ovi hitaasti raottui ja rakosesta minua tähyili sininen silmäpari. Näky kesti vain muutaman sekunnin ja niinpä päätin herätä siihen paikkaan. Kyllä minä hänet unessa tunsin, mutta en halunnut häiritä enempää mielenrauhaani. Kaikesta oli jo vuosia, enkä voinut ymmärtää mitä asiaa hänellä voisi minulle enää olla. Jokin tarve sai hänet tuijottamaan minua oven raosta; katseessa ei ollut vihaa eikä rakkautta. Ei minkäänlaista häivettä empatiasta. Se oli pikemminkin hämmästynyt, mutta silti vain pelkkä katse. Uteliaisuutta siinä  ehkä oli.

Musiikki on nyt vaiennut ja palaan takaisin sisään. Lirutan hanasta raikasta vettä juomalasiin ja näen, miten kuu on ikkunamaisemasta kiipeämässä yhä ylemmäs taivaalle. Sen valo peittää Maanpintaa kuin tulvavesi. Muistelen meidän muinaista retkeämme kalliomaastoon. Jo kaukaa näimme tien varressa oudon hahmon, joka herätti meissä pelkoa. Lähempää selvisi, että se olikin vain jonkun vääräleuan kyhäämä variksenpelätin. Pensaan alta syöksähti säikky peura tien yli ja kauempaa kuusikosta kuului kaarneen koikku.

Tuolla matkalla hän kertoi minulle ihmissuhteistaan. Ne olivat sekaisin, häntä kalvoi yksinäisyys ja syvä masennus. Hän oli yksin, enkä minä voinut muuta kuin odottaa että aika parantaa haavat. Lohdutin tyhjällä hokemalla. Silloinkin näin unen, jossa hän katsoi minua vetoavasti ja selitti jotakin mitä en voinut ymmärtää. En saanut selvää sanoista, tuskainen ilme hänellä oli ja kasvonsa harmaanvihertävät. Ei minusta auttajaksi ollut, kun en tiennyt syytä. Myöhemmin vuosien vitkaan kuluessa hän muuttui minun unissani lepakoksi ja tuli aamu, jolloin pilvet riippuivat liian matalalla ja ikkunan maisema näytti epätodelliselta. Heräsin tässä kvanttimaailmassa, jossa minun järkeni on lomittunut kaaoksen kanssa. Unen kasvot lensivät teleportaationa luokseni ja taivaalta satoi kiviä. Sain tietää, että hän oli syönyt yliannoksen lääkkeitään.

En vieläkään tiedä miten olisin voinut auttaa. Nyt saatan vain muistella unta ja katsoa täältä nurkan takaa ovenrakoa, josta hän tuijottaa sanomatta mitään. Kuunnella haikeaa Boccherrinin menuettia. Enkä minä ymmärrä miten auttaisin itseäni.

Jäälinoja: Jokiranta