Miete:
Tunnistatko vapaamielisen? Hän on
se, joka ei anna muille puheenvuoroa



PELLONLAITAA



Kun irrationaalinen ja nostalgia kohtaavat,

syntyy absurdi (Camus)

Olin jo lukenut aamun lehden ja katsonut uutiset televisiosta. Päälle tulviva informaatio ja vääristyneet asenteet hermostuttivat minua. Kävin heti pienellä aamulenkillä ladolla asti, mutta palasin saman tien takaisin. Olin kahden vaiheilla siitä mitä pitäisi tehdä. Jokatapauksessa olin päättänyt olla uskomatta valeinformaatioon. Piti vain erotella totuus väärästä tiedosta. 

Myöhemmin päivällä seurasin aamuisten askelten jälkiä lumipeitteisen sänkipellon laitaan. Jäljet näkyivät vielä, lumi vain oli niiden päälle varissut. Seurasin niitä kunnes ne kääntyivät jyrkästi vasemmalle ja jäljelle jäivät vain yhdet keskeneräiset aamuaskeleet. Peltohiiri oli niitä pitkin vilistänyt ja pujahtanut ojanreunan varvikkoon. Lato oli entisellään, sen seinänraoissa humisi yksinäinen tuuli. Harmitti kun en muistanut ottaa taskulamppua mukaan, sillä ladon sisällä vaani pimeys.Vasta nyt huomasin koiran, jota olin koko ajan vetänyt pesässäni hihnan päässä. Nostin Tiitun ladon kynnyksen yli ja kuulin kuinka heinien seassa piileksivä ääni kutsui sitä nimeltä. Ajattelin että täällä ei voi enää yöpyä, sillä lumisade sakeni ulkosalla. Kävin täällä joskus aamulla, mutta en nyt yhtään muistanut miksi.

Pysähdyin hetkeksi pohtimaan tilannetta. Koira oli unohtunut heinäkasaan piiloutuneen äänen
turviin ja minä tässä nyt mietin olenko täällä eilen vaiko vasta huomenna. En muistanut miten olin tullut sänkipellon reunaan ja minne tästä nyt pitäisi suunnistaa. Oli muutaman asteen pakkanen ja taivaalta leijui keveitä lumihahtuvia puseron hihalle. Ei mitään sakeaa lumipyryä. Ehkä yritän löytää  Veeran, hän on neuvokas ja tietää mitä pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa. Nimittäin että ei muista. Jos hän sattuu olemaan kauppareissulla, on ulko-oven eteen pantu varsiluuta pöngäksi. Mutta en minä siitä saa piitata, sisään on päästävä ja ehkä saan häneltä vielä kuuman rommitotinkin.

Siinä tarpoessani paksussa lumessa kohti metsän reunaa aprikoin omaa olemustani. Joskus tuntui kuin olisin joku muu, joka tarkkailee minua jostakin ulkoakäsin. Että myös ajatukset liihottelevat jostakin ulkoa ja että minä vain olen epävarma siitä pitäisikö tässä olla. Veerakin on ilmaissut tämän omalla tavallaan. Joskus minusta tuntuu, että sinä et ollenkaan näe minua. Että minä olen vain joku fiktio, tuntematon arvo yhtälössä. Että minä liikun virtuaalitodellisuudessa. Niin Veera arveli viimeksi kun näin hänet kaupan kassalla. Hän oli ostanut kilon silakoita ja valitti että ne ovat liian kalliita köyhille. Sanovat että pitäisi muka syödä kalaa, se on terveellistä. Mutta kun ihmiset alkavat ostaa, niin heti myös hintoja hilataan ylöspäin.

Kauempaa takaa kuului Tiitun haukku, mikä sai minut havahtumaan. Ehkä pitäisi sittenkin palata takaisin ladolle ja hakea koira, koska en tunne ääntä joka sitä luokseen houkutteli. Koskaan ei voi tietää mihin ääni sillä pyrki, ehkä sen kutsu olikin tarkoitettu minulle ja koiran nimen hokeminen oli hämäystä. Minua on niin helppo lähestyä koska olen luonnostani epäluuloinen ja pyrin selvittämään arvoituksia jotka eivät ole ratkaistavissa. On kaivettava ääni esiin ja keskusteltava sen kanssa ongelmista. Ehkä se tietää syyn kaikkeen tähän epävarmuuteen ja ahdistukseen, jotka minua häiritsevät ja joiden takia olin nytkin eksynyt tänne pellonlaitaan, ladon ohi.