B A U D E L A I R E

Kuva:

Miten helppoa on 

unohtaa (T.Yli-Rajala 2006)

Miete

Sade riettaasti kattoja vihmoo,

koivuja kaulailee ja korviin 

kuiskii ilosta ja nuoruuden 

rakkaudesta

Eikö luominen ole Jumalan lankeemus, minä pohdin ja astuin ovesta laajaan aulaan. Puhuin ääneen, koska lähellä oli nainen joka pyrki kohti pöytää jossa piti ilmoittautua. Hän silmäisi minua oudoksuen ja siksi minä selvitin hänelle taustoja.

-Tuo lankeemus josta puhuin oli runoilija Baudelairen toteamus. Miehellä oli krapula ja siksi hän oli päätynyt haukkumaan George Sandia, toista runoilijaa.
Mutta nainen sanoi, ettei tunne sen nimistä miestä ja koko kysymys on hänen kannaltaan yks hailee.
Olimme jo ehättäneet vastaanoton pöydän ääreen.      
Nainen oli tullut samaa matkaa minun kanssani ja näytti tyytymättömältä. Hän tuntui myös jotenkin tutulta.

– Mitä mie  sillä tiijolla teen että Baudelaire höpisi krapulassa lankeemuksesta, hän tivasi minulta. Taijat olla jo vähän höperö? Mie en ole langennu koskaa  enkä kertaakaa, paitsi portaikossa pari vuotta sitte. Piti maata kipsi jalassa pitkään, niin että ehin kuulla kaikki silloiset biisit.

Ja minä kun en biiseistä piittaa, sanoin hänelle ja jatkoin siitä lähtien yksin pitkälle käytävälle. - Kuuntelen kyllä mieluusti vaikka Bianca Casta Fiorea, mutta aina erään lehtimiehen seurassa.

Keskustelu kääntyi nyt kysymykseen demokratiasta. Historian saatossa syntynyt liittovaltio opettaa vielä tänäkin päivänä kansalaisille mitä on liberaali länsimainen arvopohja. Epäilijät pannaan vanki-laan ja heidät nimetään terroristeiksi, sitä se vaan on, minä luennoin vieläkin vaikka kuuntelija oli jo
kadonnut oven taakse.Huomasin siis, että vieressä kulkenut nainen oli kadonnut ja minä siinä vain yksin keskustelin ilman kuulijaa. Kadulla, aivan likituntumassa minua seurasi nyt entinen kansakou-lun opettaja, jolla oli karttakeppi kainalossaan. Aikansa kuluksi hän vaati minua luettelemaan eri-nimisiä vesistöreittejä ja erään runon ulkoläksyä. Se oli tuo runo ”Suomenmaa” , tai jotain sellaista.
Ehkä se oli Aleksis Kiven runo, en ole varma koska muisti on alkanut viime aikoina rakoilla.

Kaiken kaikkiaan olin hyvin epävarma. Tuo tunne oli vallannut mielen heti aamusta kun päätin lähteä muistaakseni apteekkiin. Nyt, kesken mitä kiintoisimman muistikuvaketjun alkoi pisaroida, ja ensim-mäinen kevätsade puhkesi taivaankannelta kaupunkiin, jonka katua minä tässä mittailin muistamatta tarkoin miksi ja missä olin. Kaukana kotoa joka tapauksessa, sillä jalatkin alkoivat jo kastua. Mikä ihme tuo nyt oli, kun lähdin apteekkiin sukkasillani.

Muistin taas kerran sen ihastuttavan tytön jolla oli saparot päässä ja joka hihitti kun minä häntä vähän kutittelin. Opettaja eli jo siihen aikaan toisessa maailmassa ja nosti uhkaavasti karttakeppiä. Ja nyt, kun minä tuon tytön taas muistin näin aikuisena, sade riettaasti kattoja vihmoi. Se kuiski korviin rakkaudesta, vihasta ja katkeruudesta. Siitäkin, miten helppoa on uhohtaa.
(2019)