Miete:
Oli vain alkupamaus. Mutta
kuka sytytti nallin?



KUUN SINETIT
(Teuvo Saavalaisen muistolle)

Ei ole nurkkaa, jota yön helma
ei laahaisi
Jules Renard)



Näin minä tässä istun pöytälampun valossa ja puhallan paperin päältä tuhkaa. Joku kääntää ovenripaa ja astuu sisään.
– Huh kun täällä on paksu savu, Teuvo sanoo ja astelee aivan lähelle. Jää siihen toviksi seisomaan ja kysyy äkkiä: muistatko sinä vanhoja asioita? Minä olin aamupäivällä lääkärissä ja hän minulta niitä kyseli. Ja uudempiakin.
- Kyllä minä vanhat muistan, joskus tuntuu että liiankin hyvin. Moni on sitä ihmetellyt. Että saatan muistaa peltohiiren jonka tapoin sangon pohjalle vuosikymmeniä sitten. Se oli pudonnut sankoon eikä kyennyt kiipeämään muovireunaa pitkin ylös vapauteen. Minua vaivaa se vieläkin, koen tunnontuskia. Muistan kuka sanoi ja missä tilanteessa, että hän ei pidä sinipunaisesta väristä. Muistan tytön torjuvan ilmeen kun meidän katseemme kohtasivat. Ikinä ei puhuttu mitään, enkä minä enää häntä katsonut. Oikeastaan en edes nähnyt.
- Mutta muistatko mitä sinä tänään kirjoitit? Tuossa äsken, ennen kuin minä tulin.
- En minä mitään kirjoittanut. Luin Kuvien metsästäjän näkemystä hämähäkistä. Yön hiuksille nyrkkiin pureistuneesta pienestä mustasta ja karvaisesta kädestä, joka koko yön painaa sinettejään kuun nimissä.

Teuvo seisoo aatoksissaan hetken ja tuijottaa ikkunasta ulkorakennuksen katolla hääräilevää mustarastasta. Närhi tähyilee sitä haavan latvasta ja arvostelee. Ainako mustassa, kurja rastas?  Ja rastas kuuluu vastaavan: herra aliprefekti, minulla ei ole muuta päälle pantavaa.
- Minä lähetin kässärin kustantajalle monta kuukautta sitten, mutta mitään sieltä ei kuulu,Teuvo sanoo. - Puhelimessa on puhuttu, mutta ympäripyöreitä. Enkä minä enää erota mustarastasta närhestä, minulle ne kaikki ovat punatulkkuja.
- Tämä on hämmentävää aikaa, minä sanon hänelle painottaen erityisesti sitä, ettei minun sanomisillani ole mitään merkitystä. – Kyllä sinä sen tiedät.
- Jos ei olisi, niin en minä tässä vaivautuisi seisoskelemaan. Haluan kuulla näetkö ja kuuletko sinä samoja asioita kuin minä. Muistatko kun tultiin Tampereelta ja poikettiin matkan varrella siihen minun tuttuni taloon. Se tuli ovelle vastaan ja istui sitten pianon ääreen pimputtamaan. Mikä se sävel olikaan, sinähän sen heti tiesit.
 -Horst Wessel, ja äijähän oli kännissä kuin käkikello, minä muistelin. Niin että ihan sama vaikka olisi soitellut Beethoovenin hymniä ilolle.
- Joskus minusta tuntuu että olen kadonnut, Teuvo vielä jahkailee.
Kun hän lopulta lähtee, emme puhu enää mitään. Käännyn katsomaan paikkaa jossa hän hetki sitten vielä seisoi, ja näen siinä vain kengistä valuneita vesipisaroita. Elämä on sellaista, minä ajattelen viisaasti ja jatkan turhaa nyhertämistä. Ei tästä mitään tule sanon itselleni ja muistan kun valittelin tätä Teuvolle pari vuotta sitten.
– Vaikka minä miten yrittäisin, saan aikaan vain pienoisromaaneja, jos niitäkään. Teuvo neuvoi minua käyttämään pitkiä takavokaaleja, ne antavat tekstiin ryhtiä ja vähän pituuttakin.

Tuon kyselytapauksen jälkeen näin hänet vielä kerran etäältä. Hän ei käynyt enää puhumassa eikä kyselemässä, vaan kulki jonkun toisen perässä loputtoman pitkää tietä pitkin. Eikä hän enää muistanut minua.