Miete:
Peiliin on vaikea ihastua, se kun 
näyttää aina totuuden



HISTORIAN ROVIOT

Minua häiritsee ajatus, että romaania tai novellia pitäisi tulkita ja analysoida annettujen ohjeiden mukaan. Joku jossakin päättää, mikä on oikea tapa käsitellä tapahtumia, mikä on ainoa oikea tapa päättää tuo käsittely. Lukiessa on merkittävä muistiin mieleen juolahtavia asioita, intertekstuaalisia yhteyksiä ja mielleyhtymiä. Novelli on esiteltävä, tuotava esiin lähdetiedot ja aihe. On muistettava, että novellissa painottuvat eri asiat. Henkilöiden roolit, kerrontaratkaisut, kuvailu ja henkilöiden ajatusten vuorottelu. On hyvä pitää mielessä kirjallisuusanalyysin käsitteet, joiden avulla saa paljon irti kohteena olevasta tekstistä. On pyrittävä esseemäisyyteen, oman pohdinnan korostamiseen ja näkökulmien runsauteen.

Voiko tuon kaiken selvemmin sotkea.
Kun itse kirjoitat, aloita koko homma analyysilla ja päädy tulkitsemaan vasta lopuksi. Tulkinnan vuoro tulee vasta oman tekstisi lopulla. Pohdi mikä voisi olla tekstin teema eli sen aihetta syvällisempi perusajatus. Perustele aina tulkintasi referoimalla ja lainaamalla tarkasteltavaa tekstiä. Että voi voi sentään!

Visusti näitä kirjallisia ohjeita mielessä pyöritellen kirjoitin proosalastun, en novellia. Se oli lähtöisin elävästä elämästä. Mutta tärvelsinhän minä senkin. En pystynyt tarkoin kuvaamaan henkilöitä ja tapahtumien aikajanat heittivät häränpyllyä. Minulle näyttää olevan ylivoimaista ymmärtää miksi perjantai ei edellä torstaipäivää tai miksi edesmennyt ystävä kulkee unessa tapetin läpi. Enkä minä ymmärrä millainen katastaasi edeltää elämän loppua, johon se pyrkii kaaosmaisten pyörteiden harjalla ratsastaen. Näyttää siltä, että ohjeista huolimatta elämä ei noudata romaanille tai novellille säädettyä muotoa, eikä se edes yritä parantaa tapojaan. Realismin graniitinkovalla pohjalla ei ole sijaa impressionistiselle hetken kuvalle, se ei tunnusta näkemysta carpe diem.

Vanhan miehen kirves on tylsä. Sillä irtoaa vain proosalastuja, joita ei maksa vaivaa analysoida. Ne ovat hetken iskuja ilman syvällistä ohjelmaa. Ei niistä rakenteita löydä, eivätkä ne tähtää mihinkään niin kuin ei tähtää elämäkään.

On ihmisiä, jotka eivät usko helvettiin vaikka elävät siellä. Minäpä uskon, ja usein näen pirunkin saarnaamassa meille puhujankorokkeelta tai saarnastuolilta. Näin on ollut kautta aikojen, varsinkin siloin kun pappi tai joku poliittinen apostoli istui muun rahvaan joukossa katsomassa miten noitaa poltettiin roviolla. Katsojat voi tunnistaa januksen kasvoista, joissa toinen puolisko hymyilee ja toinen irvistää. He väittävät, että humanismia ei tarvita, sehän ei ole taloudellisesti tuottava elämän-asenne. Tärkeää on kaikki aineellinen ja tuottava, se mikä on käsin kosketeltavaa ja mitattavissa.

Kuka voi kosketella historian ainutkertaisia tapahtumia? Miten fiktio voi tuottaa, kirjallisuus, joka on pelkkää mielikuvitusta? Ehkä ne voi polttaa roviolla, leikkoa turhat paperit ja päästää ne lehahtamaan tuuleen. Puhdistavatko sodat humanismin ilmapiirin?
       Kun avaan ikkunan mielikuvitukselle, vinka osuu kasvoille ja rovioiden savu salpaa hengityksen.