Miete:
Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä


EN MINÄ SINUA TUNNE

En enää muista kuka löi vetoa matkasta, mutta arvioin sen sadaksi metriksi. Lähtö oli sovittu talon kulmalta suuren puun juurelle ja sieltä takaisin. Kävelin tuota matkaa nyt  edestakaisin jo yhdeksättä kertaa, kun joku porukasta huusi, että riittää jo,et sinä siitä enää pisteitä saa. Olin kävellyt hyvää vauhtia niin, että hiki pyrki pintaan. Muut olivat vetäytyneet kentän laitamille istuilemaan ja näyttivät jakelevan siellä jäätelötuutteja. – Tule tänne vaan, kyllä näitä riittää kaikille!

Minä jatkoin silti  vielä matkaa puun kohdalle ennen kuin päätin lopettaa. Tuntui uskomatomalta, että saatoin jaksaa noin hyvää vauhtia ja yhteensä lähes kilometrin verran. Liityin nyt muiden seuraan. Jäätelöpapereita ja muuta roskaa oli siroteltu maahan ja seurue oli valmistautumassa kuuntelemaan esitelmää. Joku naisista tarjosi minulle tuutin ja niinpä istahdin hänen viereensä. Syrjästä katsoen hän näyttikin tutulta, lyhyt vaalea tukka ja sinivihreät silmät. Toinenkin nainen siinä oli, ja yhdessä he nauroivat jollekin asialle jota en ehtinyt kuulemaan ja joka ei minua edes kiinnostanut. Kuuntelin puhetta, joka kuului koskettelevan demokratiaa. Outo aihe tällaiseen kokoukseen, minä ajattelin ja  sanoinkin vieressä istuvalle naiselle. Todellista demokratiaa on se, että saan tehdä mitä haluan ja olla yrittämättä hankkia typeriä pisteitä hokemalla jotain mantraa. Hän istui aivan liki, niin että tunsin kuinka hiukset kutittivat poskea. Huomasin esitelmää pitävän Manun kaulassa kirjavan solmion, jossa oli isokokoisia kukkia ja joka oli tiukasti kiinitetty paidan napituksen väliin  metallipinnalla. Nainen nojasi minuun niin, että alkoi jo nolottaa. Laskin käteni hänen lantiolleen ja yritin keksiä arkisia puheenaiheita.

Raotin nyt vähän silmiä ja panin merkille, että seinäkello herkesi äkkiä raksuttamasta ja alkoi kiivaasti soida mollisävelin.

Muu seurue oli nyt noussut seisomaan ja lähti kipuamaan portaita kohti kaivantoa. Kuuntelin kuinka joku opasti joukkoa kuvailemalla vapaussodan aikaisia tapahtumia. Nainen käänsi päänsä ja näin hänen kasvoillaan hämmentyneen ilmeen.  Vapaussota ? hän kuiskasi. Tunsin hänen äänessään kysymyksen. – Niin, vapaussota yhtälailla, koska vapaudestahan siinä molemmat osapuolet väittivät sotivansa, minä häntä valistin.

Porrastasanteella istui vanha mies haulikko käsissään. – Minä en pidä tästä, kuka on antanut luvan oikaista minun pihamaani kautta? Hän uteli ja näytti todella vihaiselta. – Emme me ole ulkomaalaisia, joku vastasi hänelle. Eikä Suomessa ole lupa ammuskella kulkijoita vaikka he oikaisevat tästä, mistä matka lyhenee ainakin kilometrillä. Ei nyt olla Amerikassa.  Muistin edestakaisin ravaamani kilometrin ja ajattelin, että koko touhu oli ollut aivan turhaa. Ohitimme vanhuksen joka ei enää puhunut mitään. Rakennusryhmän takaa aukesi laaja kenttä. Siellä oli joskus ollut kaivantoja, sitä täplittivät päivänkakkaroiden ja horsmien peittämät matalat kummut. Tänne on haudattu kymmeniä kaatuneita, matkanjohtaja kuului luennoivan. Heidät ammuttiin siihen ja kuoppa peitettiin ettei kukaan saisi jälkeen päin tietää mitä täällä tapahtui.

Nainen painautui yhä tiiviimmin kainalooni ja tunsin kuinka käsi alkoi jo puutua. Erosimme  muusta  joukosta  syrjään  ja lähdimme astelemaan polkua pitkin kohti metsäsaareketta. Hän kumartui ja poimi maasta sinne ripoteltuja ruostuneita hylsyjä, keräsi niitä huivillisen syliinsä. Istuimme hetkeksi turvalliseen pensaikkoon josta pyrähti parvi varpusia. Siinä istuessaan nyt rauhallisena  minun vierassäni huomasin, että hän näyttikin aivan vieraalta. – En minä sinua tunne, hän sanoi. Ja miksi yrität johdatella minua tänne, syvemmälle metsään jonne kukaan ei osaa meitä seurata?

Katsoin hänen profiiliaan sivulta ja muistelin.- Saatat olla oikeassa, myönsin hänelle ja nostin käteni pois hänen hartialtaan. En minä oikein itsekään tiedä mistä tämä johtuu ja mitä oikeastaan ajattelin.  Mutta nyt meidän pitäisi taas lähteä. - Mihin me olemme menossa, nainen kysyi ja vilkuili etäällä vielä näkyvän muun porukan perään. – En tiedä, minä vastasin. Mutta ei ainakan tuonne, sillä he ovat menossa aivan väärään suuntaan.

Niin me lähdimme etääntymään muusta seurueesta, ja mitä kauemmin matka kesti, sitä tutummaksi hän alkoi minulle käydä.