Miete:
Nuoruutta ei osteta rahalla
(5. vuotias Emmi isälleen)



NUKET

Jätin pyörän ojan reunaan ja silmäilin sitä arvioivasti. Kukaan ei sitä tuosta näe, eikä sillä mitään teekään vaikka varastaisi. Veera oli ehkä samaa mieltä koska ei sanonut mitään. Halkopino oli entisellä paikallaan rakennuksen seinustaa hipoen. Katselimme ylös, jossa kuudennen kerroksen ikkuna kiilsi iltavalossa. Talon ulko-ovella seisoi vahti jonka turvana oli suuri saksanpaimenkoira. Schäferiksikö sellaisia sanotaan, en ole varma. Veera näytti vähän neuvottomalta, mutta minun mielessäni oli itämässä jo rohkea ja yllättävä ratkaisu. Me pääsemme takaisin kuudenteen kerrokseen kiipeämällä halkopinoa pitkin ikkunoiden tasalle asti. Pinon huippu ylti juuri sopivasti ikkunan kohdalle ja näin, miten siellä majaillut mies poltteli savuketta kaikessa rauhassa ja silmäili ulos. Se ei meitä osaa nyt odotella, yllätetään se, ehdotin Veeralle joka oli ehtinyt jo kerätä kimpun päivänkakkaroita ojan kaltaalta. Mitä sinä niillä aiot tehdä, kysyin häneltä vähän kiukkuisesti. – Ei noiden kanssa ole helppoa kiipeillä, niin että  jätä ne siihen pinon juureen. Joku ne  siitä löytää ja vie maljakkoon, lohdutin samalla koska tiesin Veeran hyvin tunteelliseksi naiseksi.
       Hän mietti hetken, mutta teki niin kuin ehdotin. Asetteli kukkakimpun koivuhalkojen väliseen rakoon niin että se jäi pystyssä törröttämään kuin ihmettelisi asioiden saamaa äkillistä käännettä. Lähdimme kiipeämään rinta rinnan. Halkopino oli väljästi ladottu niin, että siihen jäi turvallisia jalansijoja. Veera otti kuitenkin kengät jaloistaan ja roikotti niitä nauhoista hampaillaan samalla kun kiipesi. Tähyilin ylös ja näin kuinka mies ikkunasta oli kadonnut ikään kuin olisi säikähtänyt meitä. Lasi oli avattu ja sieltä leuhahti paksu tupakan savu. – Nyt minä muistan, sanoin kiipeämisestä huohottavalle Veeralle. Se mies tuolla ylhäällä on sama joka ohitti meidät tulomatkalla. Muistatko? Niitä oli useita ja ne pyyhälsivät meidän ohi siinä kadun risteyksessä jossa se työkaverisi jäi auton alle.
- Ai Roosa vai, Veera kysyi.
- No se. Ei kai siinä kukaan muu jäänyt? Kuinka sen Roosan kävikään, minä en yhtään muista.
- Ei sen kuinkaan käynyt, Veera sanoi. Hänen oli vaikea puhua kun roikotti suupielessään kengännauhoja. Ei tässä elämässä kaikki pääty traagisesti vereen ja halvaukseen. Tai edes kuolemaan, hän vielä jatkoi epäselvästi sökeltäen.
      Olkoon miten vain, minä ajattelin ja nyt huomasin, että me olimme kiivenneet jo ikkunan korkeudelle. Vedin lasia auemmas ja autoin Veeraa kömpimään sisään. Seurasin itse perässä ja totesimme, että mies oli häipynyt. Muistelin niitä ohi pyyhältäneitä urheilijoita. Heidän takkiensa liepeet lepattivat tuulessa kun vauhti oli melko kova, mutta kaikesta huolimatta näin heidän salaisuutensa. Nilkkojen ja ranteiden taitekohdista erotin selvästi, että kysymyksessä olivat tavaratalon muovinuket, merkkivaatteisiin tällättyinä. Yksi niistä käänsi ohi ajaessaan päänsä ja näin hänen elottoman katseensa porautuvan minuun.  
- Ne ovat jättäneet meille lapun, Veera tiedotti. Hän oli löytänyt pöydältä paperipyyhkeestä repäistyn lepareen jota leyhytteli silmiensä tasalla. Tässä lukee, että liittykää kilpapyöräilijöiden  klubiin, on osoite, puhelinnumero ja kaikki.
       Kaikkea kanssa, minä ajattelin. Vihoviimeinen idea, että minä liittyisin urheiluseuraan jonkun liikuntavääpelin määräiltäväksi. Meidän on syytä häipyä täältä ennen kuin ne tulevat takaisin isommalla joukolla, ja sehän tiedetään miten käy jos enemmistö painostaa. Ne alkavat painostaa ensin salakavalasti Veeraa ja kun ovat saaneet tämän puolelleen, kääntävät tuijotuksensa minuun. Kuin sillä ohimatkalla, mutta tällä kertaa ei vain yksi vaan koko remmi. Ne ovat määrätietoisia urheilijoita joiden päässä ei muuta liiku kuin sekuntien sadasosia vuosikymmenien takaisista kilpailuista. Niin että kuka voitti silloin ja silloin yhden sadasosa sekunnin erolla toiseksi tulleeseen. Sitä tietoahan me emme Veeran kanssa tarvitse, vaan nyt on tärkeää keksiä poistumistie ja pohtia vaikka Hegelin ideaa kansasta. Halkopino huojuu tuulessa ja ainakin minua hirvittää korkeuskammo.
       Vieläkö se vahti hurttineen kyttää talon portilla, minä mietin. Veera tutki komerosta löytämiään urheilutamineita. Täällä oli seinillekin liimattu kunniakirjoja, palkintokaappi oli pullollaan hopean värisiä pikareita. Silmänlumetta tuo hopea on, sanoin Veeralle ja Roosalle, joka hänkin oli jostain ilmaantunut paikalle. Ei tuo auton alle jääneeltä näytä, ajattelin ja ihailin hänen kiemuraisia kiharoitaan. Ne valuivat poskien yli kuin korkkiruuvit.
- Et kai sinä ole niiden houkutuksiin langennut, kysyin Roosalta.
- En tiedä, Roosa vastasi aatoksissaan. – Mutta miten me päästään täältä ulos?
Meillä kaikilla oli siis sama ongelma ja minä olin siihen syypää niin kuin on tavallista. Itse olin ehdottanut Veeralle halkopinoa. Lisäksi minua vaivasi nyt lievästi kahden erimielisen naisen ongelma. Astelin määrätietoisesti hissin ovelle joka ei ollut wc- niin kuin aluksi luulin. Täältä meille ratkaisu löytyy, sanoin naisille ja työnsin heidät hissin ovesta sisään. Painoin heidät kellarikerrokseen asti ja etsin alas johtavat kierreportaat. Kaidetta pitkin laskettelin ensi kerrokseen, tervehdin saksanpaimenkoiraa ja säntäsin kadulle. Siellä lehmukset riiputtivat metisiä oksiaan jalkakäytävälle, jota pitkin lähdin astelemaan luultavasti kotia kohti. Missä lienee sekin, en tällä haavaa ollut siitä aivan tietoinen. Mietin sitäkin, miten Veera ja Roosa saavat aikansa kulumaan taloyhtiön kellarissa. Ehkä he alkavat taas riidellä.
       Ilma oli kuulas ja siinä kävellessä pyrki väkisin mieleen Johan Sebastian Bachin Stirb in mir, Welt und alle deine Liebe.