Viime yönä hereillä juolahti mieleen, että kaikkeuden keskipiste on ihmisen mieli. Se on avaruuden musta aukko, joka nielee huomion. Se nielee myös valon ja toivon, se on ehdoton pimeys. Mielen ympärillä pyörii pilvi kuin Saturnuksen kiekko, se on täynnä puhetta ja turhaa äänisaastetta. Se on pakottamista ajattelemaan niin kuin käsketään, se on täynnä vihaa ja kiukkua. Se kieltää ja syyttää, se istuu tuomarin pöydän takana ja tuijottaa tyhjää. Tuijottaa sinua joka sen silmissä et ole mitään, olet sen lammen peilissä jota lintu ei siivellään hipaise.
Millainen itsetietoisuus ja varmuus sisältyykään sanoihin minä olen tie totuus ja elämä. Sen taustalla täytyy olla jotain, joka tulee tuon mustan aukon ulkopuolelta. Se on tuomari joka näkee peilin ohi. Se on itse näkymätön, mutta sen olemassaolon voi todistaa matemaattisesti. Se on näkymätöntä energiaa joka virtaa ihmisen vähäjärkiseen mieleen. Se tuo mukanaan myötätunnon, anteeksiannon ja rakkauden. Se sanoo älä tapa, älä tee huorin, älä anna väärrää todistusta lähimmäisestäsi. Paljon se sanoo asioita, jotka me olemme unohtaneet.
Pimeitä ovat polut, mustia puiston kukat. Tänään ne nuokkuvat lammen pintaan jota lintu ei siivellään hipaise, josta ei aurinko kuvaansa peilaa. Uohdan hetkeksi kaiken muun ja kuuntelen puiden hengintystä. Lopulta kaikki on hyvin yksinkertaista. Ymmärtämiseen ei tarvita derivaattoja eikä kvanttifysiikkaa, ei todennäköisyyksien laskentaa. Halkaise halko, niin löydätt minut. Käännä kivi, sielläkin minä olen. . (3.11.2025)
Asia: Kafka, selonteko akatemialle.
Ajatuksia:
Onko piree aina paree? Vaiko päin vastoin.
Katso taaksesi. Olet risteyksessä, mutta mihin kaikki muut menivät?
Materialistin taivas mahtuu puukirstuun
Kirjakaupoissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti