Syksyisenä päivänä unohduin hetkeksi katselemaan taulua jonka olin saanut ystvältäni
taitelijalta jo kauan sitten. Eilen olin kuullut, että hän oli kuollut ”oman käden kautta”,
niin kuin asia veltosti ilmaistaan. Oliko hän sotkenut fiksatiivin rotanmyrkkyyn ja niellyt
sen, sitä en tiedä. Mutta kuollut oli, ja minä siinä ihmettelin mitä asiaa hänellä minulle
olisi ollut. Näin hänestä unta edellisenä yönä ja siinä unessa hän katsoi minua kiinteästi
silmiin ja kysyi missä minä olen ollut.
Minä kävin eilen unohdetussa huoneessa, siinä mikä on ollut suljettuna niiltä ajoilta asti
kun liikuttiin samoissa ympyröissä, vastasin ja hän antoi minulle taulun joka esitti joki-maisemaa kuutamossa. Minä selitin hänelle Kantin käsitystä moraalista. Siksi hän antoi minulle tuon kuvan ja väitti, että kysymys on tahdon vapaudesta. Elämisestä vapauden ja vastuun maailmassa. Siihen aikaan minä olin sitä mieltä, että tahdon vapaus on mielikuva, pelkkä illuusio. Meillä oli aina vireillä pieni erimielisyys, mutta se ei erottanut vaan yhdisti. Vasta aika meidät erotti, hän pestautui johonkin laivaan ja viipyi useita vuosia maailmalla. Minä keräsin ympärilleni perheen ja unohdin kaikki illuusiot, kunnes nyt olin törmännyt näyttelyyn ja hänen nimeensä.
Katselin hämmentyneenä eteen ilmestynyttä jokimaisemaa, ja kuulin kuinka Seeli Toivio soitti Bachin sellosarjan preludium osaa jossakin siellä mitä en nähnyt. Taulun tapahtumat jäivät neljän suoran rajoittaman suunnikkaan sisäiseen tilaan, jonka oikeassa yläkulmassa näin oudon tihentymän, joka vaikutti melkeinpä luotaantyöntävältä. Tarkempi silmäisy pal-jasti, että siihen oli asettunut kolme haurasta luuta jotka riippuivat harsomaisen rihman varassa suuren silmän yläpuolella. Temperalla maalattu joki näytti siniseltä, mikä tuntui
vaikealta hyväksyä, ja koko maisemaa valaisi romantiikan aikakauden kuu.
Mietin hänen kysymystään unessa, niin että missä minä olen ollut. Työmaakokouksissa,
johto- ja lautakuntien jaarittelutilaisuuksissa, tavarataloissa ja ostosparatiiseissa, sairaa-
loissa ja kertausharjoituksissa. Kuuntelemassa besserwissereiden vaalipuheita. Minä olen
ollut aina läsnä tietämättä aivan tarkoin mitä varten. Olin elänyt labyrintissa ja nyt tunsin
lievää katkeruutta siksi, että hän oli löytänyt ja valinnut oikotien. Vapaus ja vastuu eivät
olleetkaan mielikuvia vaan totisinta totta hänelle, ja minusta tuntui, että hän oli oppinut tunnistamaan niistä toisen. Mutta kumpi se toinen oli? Oliko hän oppinut tunnistamaan sen merillä. Oliko minulta jäänyt oppimatta vapaus ja vastuuntunto siksi, että olin jäänyt kotiin ja elänyt yhdessä läheisteni kanssa?
Inhottavinta tässä näyttelyssä oli tuo silmä, jonka hitaan räpytyksen tahdissa luut keinuivat ja uhosivat näyttelysaliin kalman tuoksua, joka houkutteli paikalle parven kateellisia kritiikin raatokärpäsiä. Se sai minut voimaan pahoin. Lehtien kritiikeissä häntä arvostellaan ja kehutaan, mutta minun nuoruudestani hän on etääntynyt ja ehkä juuri siksi minä muistan hänet hyvänä ystävänä.
(Taulun taitelija on oululainen Jussi Jäälinoja. Muilta osin tarina on silkkaa unta, kaukana
todellisuudesta. Vain nuoruuden ystävyys 1968-71 on totta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti