A V A I N   U N E E N




  

DEMELZA

Aamulla, heti kun heräsin unesta, huomasin että hän alkoi haihtua kuin savu ilmaan. Yritin tarrata kiinni hänen kaapunsa liepeeseen, mutta mikään ei auttanut. Hän vain suli silmissä ja lähti etään-tymään. Lopulta en ollut aivan varma edes siitä oliko se hän.

Silloin kun hänet ensi kerran näin unessa, oli myöhä syksy ja ulkona satoi vettä. Se masensi mielen ja siksi ummistin silmät ja tavoitin unessa hänet uudelleen. Mutta se oli silloin, hyvin kauan sitten, ja nyt hän katosi taas ties kuinka monennen kerran. Sillloin päätin, että kirjoitan hänestä kirjan. Niinhän minä teinkin, ja se kirja lojui käsikirjoituksena pöytälaatikossa vuosikymmenet kunnes minä vihdoin  eilen poltin sen takassa. Katselin käpristeleviä kirjan lehtiä ja olin ihan kuulevinani niiden valituksen. Tottakai minä tiesin etteivät paperisivut voi valittaa, mutta tulin epävarmaksi heti kun näin hänen seisovan takan vieressä ja tuijottavan minua tyytymättömästi. 

Taaskin hän alkoi hitaasti haihtua, mutta tällä kertaa minä etsin häntä koko päivän. Aina kun luulin että jo tavoitin, hän hajosi hauraana otteesta ja häipyi pois. Autiossa huoneessa minä sitten näin hänet uudelleen tuijottamassa ikkunasta pihamaisemaa. Se näkyi kuun valaisemana ja kuin kuolleena, mutta äkkiä sen yli viiletti ketun varjo. Muistin siinä kuinka Aulis suhtautui minun lukuharrastuksiini. Hän näki pöydällä Kafkan novellin, jonka nimi on ”Muodonmuutos”.  Et kai sinä usko kaikkea sitä mitä tuo mies on ajankulukseen kirjoitellut. Minä luin tuon jutun kerran ja tulin heti tulokseen, että hän joko yrittää huijata tai on päästään vialla. Eihän virkamies voi heti herättyään huomata olevansa torakka.  

Ajatus on absurdi ja näin ollen se ei voi olla totta, hän minulle sanoi. Pikemmin se voisi olla kukka eikä torakka, minä puolesani mietin. Hänen hiuksensa olisivat punaruskeat terälehdet  ja silmänsä mykiö. Unessa ne näyttivät mustilta ja melkein minä niitä pelkäsin. Kun sitten heräsin, en tiennyt olevani torakka vaan aloin heti etsiä häntä. Eikä mikään ihme, että hän pakeni minun kosketustani. Silloin, kauan sitten kirjoitin sen unen paperille, koska pelkäsin sen unohtuvan, ja niin se säilyi vuosi-kymmenet pöytälaatikossa. Oli myöhä syksy ja vesisade muuttui rännäksi, ketun jäljet juoksivat siksakkia pihamaalla.

Nyt kun seisoin hetken hämmentyneenä saman ikkunan edessä kuun valossa, kuulin hänen naurunsa. Viimeiset paperit hiiltyivät takassa, käpertyivät muistoiksi jotka tästä lähin elivät vain minun mie-lessäni. Hänen nimensä oli Demelza, hän oli yksi niistä iiriläisistä Jotka muistivat vielä oman seutunsa. Se oli selvinnyt minulle unessa, joka päättyi aamulla turhautuneeseen etsimiseen. Muistelin nyt laaksoa josta hänet löysin ja ymmärsin, että kaikki tämä oli ollutkin unta ja hän oli kadonnut ikuisesti tuleen, joka kyti nyt takassa. Siihen aikaan minä olin vielä koulupoika enkä tiennyt mitään todellisesta rakkaudesta.  

Koko tämä elämä on lopulta vain etsimistä, ajattelin tuskaisena. Jos nyt oikein muistan, niin aina minä olen häntä etsinyt, koulupojan unta, ja aina hän on minua paennut. Rakkaudesta en tiedä vieläkään, mutta sen etsiminen on käynyt vähitellen tutuksi. Aamulla, heti kun herään alan etsiä Demelzaa, joka minua pakenee ja jonka naurua on pakko kuunnella päivät pitkät. Hänestä on tullut minulle pakkomielle, rakkaudesta.

Kuva Demelza on mukaelma tunnetusta

suomalaisen taiteilijan maalauksesta.

Taitelijan nimeä en nyt muista, mutta

mukaelma on minun (T.Yli-Rajala)