Rafael Santi: Nuori nainen

           M Y S T E E  R I  O


Miete:
Ajatukset istuivat
kuin kaarneet oksalla


Puhuessaan Veera vältteli visusti silmäisemästä kohti. Pöydällä hänen sormensa tavoittelivat epätoi-voisesti toisiaan, etääntyivät ja kietoutuvat sitten äkisti lomikkain. Minua puistatti. Koskaan aiemmin hän ei ollut ristinyt sormiaan noin perusteellisesti. Muistin Marsin maiseman, jota eilen katselin lehtikuvasta. Autio, eloton erämaa. Käsien ristiminen ja hermostuneisuus olivat  ennenkokematonta. Veeran äskeiset sanat olivat vääristynyt irvikuva minun tunteistani.

- Minä en tunne olevani vastuussa tästä, hän hoki. Olen kyllä yrittänyt mutta elämä nyt vain on tällaista, ei sille mitään mahda.

Hän tarkoitti, että oli hullaantunut ulkomaalaiseen äijään joka oli naimisissa, joka soitteli hänelle ja puhui hoono soomi. Joka ehdotti lounasta kalliissa ravintolassa. Jolla oli purjevene ja aina rahaa. Minun päässäni soi Schubertin Der Wanderer an den Mond. Veera on romantikko, olisi minun se pitänyt muistaa. Rakkautta, vihkimisiä, iloisia öitä. Lupauksia ja korviin kuiskutteluja. Nuuhkimista ja hiuksien silittelyä, ei niinkään setelin kahinaa ja pankkikortien liukasta menoa.

Päivällä keräsin haapapuiden lehvistä kehrääjän toukkia. Kokosin ne sankoon ja kaadoin niiden
päälle bensiiniä. Olin harvinaisen pirullisella tuulella. Toukat olivat tuhoamassa sen puun lehtiä, jonka olin vaivalla raahannut metsäyhtiön mailta taimena pihaani. Tuleen tuikkasin myös Veeralta tippuneen gigolon kuvan. Tämä muistui mieleen juuri nyt kun huomasin, että Veera tuijotti minua odottavasti. Mitäpä tässä sitten enää muuta, sanoin hänelle. – Mietiskelen vain, että muistatko sinä enää yhtään mitään? Vaikka sitä, että kävelimme kaksi vuosikymmentä sitten  Turussa sen kioskin ohi, aseman lähellä. Ja sinä löysit kadulta rintaneulan.

Veera näytti hämmästyneeltä.  Mitä ihmeen merkitystä sillä nyt on? Miksi tuommosia pitäisi muistaa?
- Siksi, että elämä rakentuu sirpaleista niin kuin unetkin Että ikuisuus on jokaisessa hetkessä..Että vihkikaava on pyhä toimitus, mysteerio.  Jos ihminen on tyhjä, lapsen kaltainen, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, ei halua eikä tunne olevansa isän kaltainen, hänet täytetään pi-meydellä.

Veera nauroi pilkallisesti. Siinä oli annos vihaa mausteena. – Kuvitteletko sinä tosiaan että elämä on joku saatanan vihkikaava ja sen neuvot löytyvät jostakin koptilaisista kirjoituksista? Ääni, iloinen nauru ja silmien pilke oli sama kuin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta puheessa oli kyllästynyttä uhmaa, pilkkaa ja loukkausta.
Saatanan vihkikaava? Sitä se monelle on, mutta moni unohtaa vapaan tahdon. Jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa. Pitää vain muistaa, että valinnoista joutuu myös itse vastaamaan.

 Minä olen houkka. Olin vetistellyt työpaikalla noiden kaavojen ja muistojen takia. Kironnut ne monesti alimmaiseen helvettiin. Vaan sitä en halunnut hänelle nyt kertoa. Viimeiset kuukaudet olin kirjoitellut jonkin firman historiikkia ansaitakseni hänelle rahaa, jolla hän ostaa hepeneitä että se liukaskielinen gigolo saisi niitä jossakin hotellissa nuuhkia ja lääppiä. Veera katsoi minua pöydän yli. Tämä oli kuin liikelounas jossa tehtiin aiesopimus. Veeran sormet olivat kuin petolinnun kynnet ja kouristuivat salpaavasti lautasliinan ympärille.
 
- Yrittäisit nyt ymmärtää. Miksi pitäisi jatkaa kun ei ole mitään yhteistä? hän sanoi.
Veera oli tuhrinut luomensa sinisellä. Se sopi vaaleaan hahmoon, mutta sai hänet hämärtyvässä illassa näyttämään pääkallolta. Pehmeät, keltaiset hiukset olivat ruuvikiharoilla. Niitäkö se gigolo oli pöyhi-nyt kiimassaan.

- Ja paskat, minä sanoin. Mene sen hyypiön kanssa jos luulet siitä autuuden saavasi.
Katsotaan sitten miten onnelliseksi tulet. Minä tutkin menneitä ja nautin siitä. Kiipeilen aikani kuluksi vaikka puihin. Veera nousi pöydästä päättävästi. – Sun kanssa on sitten turha yrittää puhua järkeviä. Sinä elät unessa. Hän poistui mielenosoituksellisesti omaan huoneeseensa, jonka oven hän oli lukinnut minulta iltaisin  jo usean viikon ajan. Kuuntelin kuinka avain kiertyi taas lokerossaan ja päätin etsiä sen ja piilottaa. Tietäköön Veera, ettei minua tarvitse lukita ovien taakse, koska osaan pysyä siellä muutenkin. Nyt ovat kaikki ajatuspolut juoksuhautoja enkä minä uskalla katsoa esteiden yli.
(2018)