Kuva: Sesenheimin tyttö (T.Yli-Rajala)

N U K E N  S I L M Ä T 


Tämä hetki on menneisyyden
meren pintavaahtoa



Katsoin hyvIn pientä alkiota josta kasvoi elävä nukke. Se hapuili hetken ympärilleen ja huomasi sitten minut. Lähti liikkumaan kohti ja minä tuijotin sitä kiinteästi silmiin. Ne eivät räpytelleet, oli vain tuijotusta. Nukke lähetti minun ajatuksiini telepaattisen viestin: et sinä täällä yksin ole, minäkin olen tässä. Ja sen kasvoille levisi hitaasti rietas hymy ja se lähti haipumaan kuin usva, jonka aamulla näin pihamaan yli levinneenä.

En siis ollut yksin. Etualalla näin liikuntaopettajan jakamassa esitelmänvuoroja, joten yritin piilotella jonkun selän takana. Minä yritän välttää esiintymisiä, varsinkaan ellei ole mitään sanottavaa. Näin Auliksen, joka seisoi katederin kulmalla paperi kourassaan ja alkoi tapansa mukaan ynistä asiaansa. Hän oli ollut lomamatkalla Thaimaassa.

Aulis seisoi huojuen toiseen jalkaansa varaten, vaihtoi välillä toiseen, ja hänen kasvoillaan oli tus-kainen ilme. Lopulta hän näytti kyllästyvän, pani paperin syrjään ja alkoi jatkaa esitelmää vapaasti lonkalta. Tuosta vaan, mikä minua ihmetytti eikä sopinut kuvaan mikä minulla hänestä oli. Aulis lähti jopa maleksimaan kuulijoita kohti ja etsityi omalle paikalleen ikkunaseinustalle. Etsi jotain pöytä-laatikostaan ja kääntyi katsojiin päin heittämään vettä salin lattialle. Uskomatonta, mutta näin vielä kuinka hän rauhallisesti napitti sepaluksensa ja jatkoi taas esitelmää. Sen juoneen oli nyt tullut mu-kaan ikään kuin huomaamatta sivujuoni, ja tarina alkoi muistuttaa Dostojevskin Karamazovin veljek-siä. Minun mielestäni tämä lisäys oli jokseenkin turha, kyllä matkakuvaus päti ilman poikkeamiakin. Huomasin kuinka hänen ympärillään istuneet skeptikot paheksuivat virtsalammikkoa, joka laajeni ja valui kohti heidän lankattuja kenkiään ja piikkikorkojaan. Hyi miten paheksuttavaa!

Sitten kun muut olivat jo lähteneet, tunsin heidän olemisensa utuisen jälkituoksun. Oli laulettu laulua Sah ein Knab ein Röslein rot, Röslein auf der Heiden. Epäröin tovin, että oliko se noin vai muistinko väärin. Muistin  sen tytön jolla oli syvänvihreä pusero ja jonka hiukset punersivat neonvalossa. Kun häntä katselin salaa syrjästä, uneksin vanhaa metsää jonka läpi Goethe ratsasti kuun valossa kohti Sesenheimia. Hänkin oli ihastunut vihreäsilmäiseen naiseen ja heidät erotti minusta paitsi yli kaksi vuosisataa, myös se, että he olivat tutustuneet ja puhuneetkin keskenään salatuista asioista. Sitä yli-koheliasta ja vähän teennäistä kieltä jota ajan tavat vaativat heiltä.

Minä en ollut koskaan puhunut vaan piiloutunut aina muiden selkien taakse. Yritin vakuuttua nytkin siitä, ettei näillä muistikuvilla  kerta kaikkiaan ollut mitään tekemistä Auliksen rivon, skeptisen esitelmän kanssa. Minua hämmästytti kuitenkin se, etten ollut huomannut tätä vihreäpuseroista tyttöä kuulijoiden ja katsojien joukossa. Hän oli kuin toisesta ulottuvuudesta, enkä minä ollut siinä ulot-tuvuudessa mistään vastuussa. Siksi että se ei ollut totta, ja koska se tieteen valossa oli pakko kieltää.  Pitää vain hyväksyä kaikki se, minkä luulee näkevänsä ja kokevansa. Pitää muistaa, että ihminen syntyi paratiisiin ja teki siitä itselleen helvetin jossa totuus on illuusio ja illuusio on totuus.
(Kootut unet 2020)