VAPAANA VIHDOIN





"Alkukala pyörillä"

Olen huomannut että kaikki insinöörit eivät ole kuin ruostuneita saranoita.Heidän joukostaan voi joskus löytää jopa aidon humanistin.Vuosia sitten tunsin insinöörin joka harrasti astrologiaa. Sinä olet vaaka, hän sanoi. Tasapainoton ja sinipunainen. Eikö totta?Sinun on vaikea

tehdä lopullisia päätöksiä, jätät ne mieluummin huomiseen. Hän tunnisti tähtimerkin heti kun vain näki minun naamani, ja näin kuului käyneen monille muillekin. Toinenkin harrastus hänellä oli: pienten kivien keräily. En tiedä etsikö hän niistä vihjeitä malmista, mutta epäilen että miestä viehättivät kivien värit ja pintakuviot. Ehkä niistä kuului musiikkia. Silti hänen teki mieli heittää sellaisella toimistorakennuksen ikkunaa. Tunsin syvää myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka oli epäonnistunut puolisonsa valinnassa. Nainen näytti hevoselta, ja ehkä kysymyksessä olikin taloudellinen tai kulttuurinen ratkaisu. Hän oli hienoa ja vanhaa sukua, tämä nainen.
      Näitä muistelin kun vähän ärtyneenä kävelin kohti linjuripysäkkiä. Irrottelen vähän tänään, onhan nyt lauantai. Veera oli koko aamun motkottanut jostakin käsittämättömästä syystä, jota en tunnustanut. Hän muun muassa väitti, että minä muka olen piilottanut hänen ruman hattunsa, heittänyt sen muka epähuomiossa roskiin. Eipä silti, ei tuon hatun menetys minua itkettänyt. Annan tyttelin ostaa uuden ja entistä rumemman kun vain jättää minut rauhaan. Pidän Veeran olemuksessa eniten rauhasta, jota hän osaa ylläpitää aina kun odottaa huomionosoituksia.
Sellaisia, että sipaisen ohimennen hänen hiuksiaan tai ihastelen noita suuria silmiä. Naiset ovat sellaisia, oikeat naiset. En minä mistään kehonrakentajasta tai tiukkapipoisesta feminististä välittäisi pitää. Eivätkä minua viehätä poliittisesti äkämystyneet maailmanparantajatkaan, ne jotka syyttävät kaikesta fasisteja tietämättä edes mitä nämä ovat. Tai olivat, - nimittäin sosialisteja. Ja niin olivat muuten natsitkin. Ja sitten oli kaikenlaisia anarkisteja, nisteja, listeja, jotka yhteis-
toimin panivat viime vuosisadan sekaisin.
      Auto möyrysi jo kohti pysäkkiä ja niinpä nousin siihen. Sanoin että perille asti, mitä se sitten lieneekään. Kovin kaukana paikka ei voinut olla, koska sain rahasta vielä takaisinkin. Istuin vanhan mummon viereen ja jatkoin pohdintaa. Niin että olihan siinä sekasorrossa osuutensa nokkavilla siirtomaaisänilläkin. Niille kun ei sopinut millään ajatus, että joku muukin voisi opettaa alkuasukkaita pukeutumaan säädyllisesti ja johtaa nuo onnettomat länsimaisen sivistyksen piiriin.
Puhumaan englantia ja kumartelemaan isäntiään. Taisin nupista näitä itsekseni, koska mummo loi minuun arvioivan silmäisyn.- Minä tässä arvostelen nykymaailman menoa, sanoin hänelle. Oletteko kanssani samaa mieltä, että meillä on liikaa noita vapaamielisiä jotka hyväksyvät vain omat
mielipteensä? Hän ei vastannut mitään, vaan kohenteli ostoskassiaan ja siirtyi istumaan lähemmäs kuljettajaa.
      Seuraavalla pysäkillä viereeni istahti kovin nätin näköinen ja nuori fröökynä. Kynnet vihreiksi lakattuina ja hiukset pään pintaa myöten tiukasti suittuina. Korvakorutkin olivat teelautasen kokoiset. – Eikö tuollainen kampaus tunnu epämukavalta, kysyin häneltä. Eikö se kiristä otsanahkaa niin, että ajatuksetkin pysähtyvät? Harrastat varmaankin hevirokkia vai mitä se nyt onkaan, en
oikein pysy kärryillä nykymusiikin suuntausten kakofoniassa.
      Näitä kysellessä ihmettelin samalla, että mikä sai tämän neitokaisen istahtamaan juuri minun viereeni. Minulla oli sellainen pakkomielle, että haisen epämiellyttävästi. Kysymys ei ole tupakasta, jonka Veera on minulta kieltänyt. Eikä liioin viinastakaan, koska olin vasta aikeissa poiketa sopivaan kapakkaan. Ja kaiken lisäksi minulla oli tulenpalava virtsaamisen tarve. Istahtaminen minun
viereeni osoitti harkintakyvyn tilapäistä häiriötä, sillä yleensä paikka vieressäni pysyi vapaana päätepysäkille asti. Ehkä ihmiset pelkäävät syvämietteisyyttä?
      Kun bussi seuraavan kerran pysähtyi ottamaan vastaan uusia tulokkaita ja päästämään ulos ahdistuneimmat matkaajat, nousi nuori nainen paikaltaan ja teki minulle sormillaan hävyttömän eleen. Hän löysi uuden paikan sen mummon vierestä ja heidän välilleen näytti syntyvän yksimieli-nen keskustelu. Se ilhadutti minua, sillä itse en voi sietää poliittisia palavereja joissa kaikki huutavat yhtä aikaa kuulematta edes omaa ääntään. Olen joskus sanonut, että sellainen väki pitäisi roudata
kuorma-auton lavalla elämysmatkalle Pohjois-Vietnamiin. Tai Ruotsiin, jossa kuulemma  työpaikoillakin puhutaan nykyään vain englantia.
      Edellä jo mainittu pakottava tarve oli nyt yltymässä kestämättömäksi. Jäin seuraavalla pysäkillä kyydistä ja aloin silmäillä ympäristöä sillä silmällä. Kävelin jalat vähän ristissä ja horjuen leveän bulevardin keskellä piileksivää sorakatua, mutta täällähän riiti väkeä joka puskan juureen.
Sitten huomasin kadulla oven, joka näytti työmaaravintolan sisäänkäynniltä ja niinpä minä kiiruhdin vointinit äärirajoilla sinne. Avasin raskaan oven ja mikä helpotus! Edessäni oli laaja ja ihmisistä täysin tyhjä aula. Vaatenaulakkorivistöjä, jonkinlainen vahtimestarin koroke istuimineen.
Aulan päässä näin vapauttavan oven, jonka päälle oli liimattu kukon kuva. Marssin sitä tervehtimään ja piilossa kaikilta ihmiskunnan uteliailta heitin reippaasti vettä laulaen kovaäänisesti Marseljeesia.
       Helpottuneessa mielentilassa palasin takaisin aulaan, joka oli nyt typaten täynnä väkeä. Olin lievästi hämmentynyt. Vaatenaulakoiden edessä oleva pitkä koroke oli nyt kuin baaritiski, sitä vasten nojaivat rennosti hattupäiset gangsterit rupattelemassa pankkiryöstöistään. Myös naiset, paitsi että olivat toinen toistaan kauniimpia, olivat kuin 1920-luvulta. Lyhyet hameet ja piikkikorkoiset kengät, jopa saumasukat. Heidän ehostuksensakin oli kaukaa menneisyydestä, ja niin he rä-
pyttelivät raskaita silmäripsiään. Tuijotin näkyä hölmistyneenä enkä heti tajunnut, että povitaskussa oleva matkapuhelin pirisi kiukkuisesti. Naiset aloittivat juuri laulua My blue heaven.
       Ja sitten Veeran ääni. – Missä ihmeessä sinä taas maleksit? Meidänhän pitti mennä kylään Vaikkulaan, vai onko päässyt unohtumaan?
       Tyttökvartetti oli päässyt jo hyvään vauhtiin ja heidän hivelevät äänensä kiemurtelivat jo Veeran korviin.
- Missä hitossa sinä olet? Ala tulla sieltä nyt jo tai sano osoite niin minä tulen hakemaan.
- Hyvä on, vastasin hänelle ja suljin puhelimen. Panin sen jopa äänettömälle. Lähellä nojailevalta gangsterilta kysyin tiukasti: missä minä olen? Mikä tämä paikka oikein on?
       Hän korjasi hatun lieriä vähän ylemmäs että näki minut.
- Tämä on työväenteatterin aula. Vietetään täällä harjoitusten lomassa taukoa.

Paluumatkalla kotiin mietin ankarasti, missä muodossa tämä kokemus pitäisi Veeralle esittää. Vai onko parempi valittaa vatsakipuja ja kieltäytyä lähtemästä latkimaan kahvia Vaikkulaan.