YKSINÄISYYS


Miete:
Olen kuin tikka. Koputan elämän tolppaa 
ymmärtämättä, että se on täynnä 
selittämättömiä sanoja.

Yksinäisyyttä minä olin kaivannut jo kauan. Nyt se tuntui kuitenkin kestämättömältä. Se soi korvissa ja havahdutti näkemään olemattomia. Mieleen palautuivat yhteiset matkat ja muistin nyt hänen tutun hahmonsa vierelläni. Kun hän myöhemmin makasi sairaalassa, katselin pelokkaana kuinka hänen peittonsa kohoili hengityksen mukaan. Sen kuviot olivat kuukausien myötä käyneet tutuiksi, mutta hänen silmänsä olivat muuttuneet päivä päivältä vieraammiksi.

Annan sairauden aikana olivat kaikki vanhat, osin jo unohtuneetkin tapahtumat alkaneet rönsyillä mieleen. Ne olivat rikkaruohoja jotka pitäisi nyt myrkyttää unohduksiin, niin kuin mustat unet. Mietin että mistä niitä kumpuaa ja mistä ne versoivat juuri nyt kun Anna sairasti. Mutta hän vain hymyili vaisusti. Minua vaivasi kiusallinen tunne, että hän osasi lukea     ajatukset. Tunsin kuinka kukkien tuoksu hänen ympärillään
muuttui ruumishuoneen imelän kutsuvaksi lemuksi. Ja hänen
katseestaan muistui mieleen Renardin perhonen. Se oli kuin pehmeä,
taitettu kirjelappunen joka etsi kukan osoitetta.

- Mitä sinä pohdit, Anna kysyi.

Kummallisen epäluuloinen hän osasi olla toisinaan. Ehkä hän
vaistosi tai tiesi mitä minun unissani tapahtuu. Siksi tuntui että
häneltä oli turha salailla mitään. Kaikki vanhat riidat halusin
unohtaa ja haudata jo ennen häntä. Tuntui kuin olisin kuullut
etäisen cembalon äänen. Joku soitti kaukana Händelin musiikkia.

Mitä minä siis pohdin?

- Myrkytän vanhoja rikkaruohoja, vastasin hänelle ja samalla
jo kaduin.

Huomasin, että Anna olikin  noussut vuoteelta ja seisoi minun
vieressäni. Hän katsoi minua läheltä kiinteästi.

- Sinä näet turhaa vaivaa. Ei mikään valmis muutu tekemättö-
mäksi, hän sanoi ja minä kuulin hänen hengityksensä.

Anna varmaan odotti, että lähtisin hänen kanssaan, en tiedä minne.
Raskaita hiutaleita lensi ulkona puistotien yllä, askelten polku
kiemurteli pensaikossa. Tunsin harteilla tulevan lumen painon ja
muistin viimeöisen unen. Siinä näin kuinka lintu lensi ikkunaan
ja valitti miksi et avannut, toin sinulle viestin!

       Aamulla kannoin rastaan syreenipensaaseen. Nyt sen ympä-
rillä pyöri parvi raatokärpäsiä ja näin taas selvästi Annan hahmon.
Oli syksy. Hän seisoi  minun vieressäni ja kääntyi taas katsomaan
kohti, mutta lähti sitten hitaasti liukumaan käytävään, lasiovelle.
Näin kuinka hän katosi sen läpi ja etääntyi yhä kauemmas. Jostakin
kuului kirskuvaa ääntä, käytävällä työnnettiin vanhaa sairaalapöytää
jonka jalkojen pyöriä ei kukaan ollut rasvannut vuosikausiin.

- Minä en heti ymmärtänyt viestiä, vakuutin itselleni ja huomasin,
että Anna makasi sittenkin vielä sairaalan vuoteella hievahtamatta,
mutta nyt hän oli ummistanut silmänsä eikä vastannut kun hyväs-
elin hänet. Ystävät olivat meistä vieraantuneet tai kaukana poissa,
 ja minä painoin pääni ja seisoin liikkumatta.

 (2019)


Kuva: syksy T.Y-R.