MIRKUN LUO

Päivän miete:
Jos seisot etupuoli seinään päin,
heität todennäköisesti vettä.
Jos seisot takapuoli seinään päin,
pidät luultavasti puolustuspuhetta
teloituskomennuskunnalle.

Tulin aamukoneella Helsinkiin ja ajelin taksilla Intercontinentaliin. Kokous oli Espoossa
puolilta päivin, oli siis sen jälkeen aikaa käydä morjestamassa vuosien takaista tuttavaa, vähän löyhäperäistä Mirkkua. Harmi etten muistanut puhelimessa kysäistä vieläkö hän asuu samassa paikassa kuin kahdeksan vuotta sitten. En edes tarkkaa osoitetta enää muistanut ja puhelinnumerokin oli jo kadonnut kännykästä. Ja mikä hitto se sukunimikin oli? Mustonen vai Puustinen?

Kokouksen jälkeen päätin etsiä hänet sieltä Liisankadulta jossa hän kahdeksan vuotta sitten asui. Valitsin tutulta näyttävän vanhan kerrostalon, ja uhallakin astuin kitisevään ja kolajavaan hissiin joka näytti lintuhäkiltä. Se hinasi minut neljänteen kerrokseen jossa valitsin oven jonka päällä oli nimikilpi Mustonen. Ovikello parkaisi kuin häntänsä saranan väliin jättänyt kissa ja oven rakoseen ilmaantui epäluuloisen näköinen silmäpari. – Päivää,
minä sanoin. Vieläkö Mirkku asuu tässä osoitteessa? Olen kauppaopiston konsistori Armas Kettunen ja minulla olisi hänelle vähän opintotukea koskevaa asiaa.

Ovi raottui jo vähän kohteliaammin avoimeksi. Kyllä hän täällä asuu, mutta on tällä haavaa kaupungilla. Käykäähän sisään, kyllä se sieltä jo pian palaa. Nainen puhui huoliteltua kieltä, varmaankin siksi että keksin tuon konsistorin. Minä astuin määrätietoisesti sisään ja silmäilin naista vähän epähienosti. Sellaisia me oppineet olemme jos huomaamme epäluuloa. Hän näytti kuusikymppiseltä ja vähän elähtäneeltä. Silmäluomet olivat tummilla kuopilla ja tukassa harotti unohtunut papiljotti. Hengitys hajahti eiliselle viskille. Mieleeni palautui kuvaus kollegisihteerskä Natasja Petrowna Korobotshkasta.

- Niin että opistollako sitä Mirkkua nyt kaivataan ja minkähän vuoksi, nainen ihmetteli. Minä vaan en tiennyt että se vielä opiskelee kaiken muun lisäksi.Sillä on nyt ollu tilapäinen työ jossakin, en nyt muista missä. Se on kova tyttö yrittämään.

Niin että oikein tyttö? Vähän nuo puheet minua hämmensivät. Minulla oli oma käsitykseni Mirkun yrittämisen laadusta ja tyttöydestäkin. Laskujeni mukaan kyseinen tyttö oli jo yli nelikymppinen, mutta kuva sopi tietoihin ja kokemuksiin joita minulla hänestä oli. Nainen lyllersi keittiöön ja kolisteli siellä astioita. – Minäpä pyöräytän herralle kahvit odotellessa.

Kahvia odotellessa silmäilin ympärille. Huoneen seinää vasten nojasi kaluste, jota ainakin minun nuoruudessani nimitettiin piirungiksi. Sen päällä oli rivi kehystettyjä valokuvia, ripille päästettyjä ja merimiehiä sekä happaman näköinen vanha pari. Nainen kattoi kamarin pöydälle parhaan kalustonsa ja kantoi palanpainikkeita, pipareita ja kakkua. Kamarin ovi aukesi yllättäen ja silmiini vilahti sieltä säikyn näköinen miehen naama. Tämän takana seisoi nahkaisiin tamineisiin vyöttäytynyt, riuska musta nainen, joka roikotti kädessään ilkeää ruoskaa. Minun kahvittajani antoi kiukkuisia käsimerkkejä ovelle, joka sulkeutui yhtä nopsaan kuin oli auennutkin.

Noukin hopeakiposta palasokeria ja hämmensin kahvia. Nainen puhui kahvia ryystäessään niitä näitä. Suku oli kuulemma lähtöisin Hollannista. Mistä lie tuo Mustonen siihen ymppäytynyt, Mursten se oli alkujaan ollut. Kesken juomisen päätin tiedustella vessan ovea, ihan turhaan koska näin että se oli ulko-oven vieressä. Nousin hätäisesti ja riensin turvapaikkaan, jonka oven raosta vakoilin kamarin tapahtumia. Heti kun olin poissa silmistä, lähti kahvia tarjoillut papiljottipää äskeiselle ovelle jossa lateli kiukkuisa ohjeita. Kun huomio oli nyt muualla, livahdin minäkin ulko-ovesta ja säntäsin takaisin kadulle. Matkalla kohti
hotellia vihelsin sitä jo sotaväestä tuttua marssia, Muistoja pohjolasta.