lauantai 25. elokuuta 2018



NÄKÖKULMA

Miete:
Olen löytänyt nuoruuteni
unien sirpaleet





Olin maannut selälläni jonkin aikaa ja vasta nyt he huomasivat tämän tosiasian, toisin sanoen ymmärsivät tapahtumien todellisen luonteen. Matematiikan opettaja, maisteri Pyyvesi käänsi taulua niin, että saatoin hyvin nähdä sille piirretyt yhtälöt. Yksi suorista hipoi aivan pääni vierestä niin että hätkähdin. Miksi minä en saa maata rauhassa ja mikä on tuo into piirrellä irvokkaita kuvioita taululle joka on siihen syytön?
- Miksi sitten uneksit kesken oppituntia etkä seuraa opetusta, joka on tulevaisuudessa välttämätön, opettaja syytti minua.
Kysymys on näkökulmasta, minä vastasin. Eihän tästä asennosta voi seurata asioita kohtuullisen varmasti, sillä tauluhan on väärinpäin. Ja samalla kaikki sille piirretyt töherrykset. Ei tämä ole ruotsin oppitunti, täällähän piti oppia elämään. Ja tulevaisuudesta minä en tiedä mitään, enkä koskaan tarvitse noita koukeroita.

Huomasin että jotkut  muista läsnäolevista nyökyttivät hyväksyvästi päätään. Joku kuului kuiskaavan sanan näkökulma, jota tunnusteli suussaan kuin rommikarakmelliä. Veera nousi tuoliltaan päättävästi, asteli määrätietoisesti ikkunalle ja avasi sen. – Täällä on täysi kevät, hän hihkaisi ja sai eloa koko porukkaan. Maisteri Pyyvesi teljettiin nyt karttakaappiin, josta alkoi kuulua äkeä sadattelu. Ja me lähdimme kaikin ulos maailmalle, porukka hajaantui sinne tänne ja minulla oli kova työ pysytellä Veeran kannoilla. Hän suuntasi kohti tuttua baaria, jonne tunkeuduimme lähes rinta rinnan, Veera kuitenkin vähän edellä vaikka häntä irvailtiin lattarintaiseksi. Minulle se kyllä sopi, sillä pidän matalasta profiilista.

Tilasimme gingeralet. Olin vähän epävarma ja varovainen, sillä en oikein tiennyt missä määrin tuo juoma piilottelee ytimissään alkoholia. Luotin kuitenkin Veeraan, jonka isän tiesin ehdottomaksi absolutistiksi. Toisaalta olisi varmaan rentouttavaa juoda päänsä täyteen ja lähteä Veeran kanssa ampumaradan taakse, siihen pöheikköön josta löysimme kaksitoistavuotiaina ison sammakon. En jaksa muistaa miten otukselle lopulta kävi, mutta meitä siitä syytettiin. Vetosin jo tuolloin väärään näkökulmaan, joka voi johdattaa tutkimukset kokonaan hakoteille.

Naukkailimme siinä kaikessa rauhassa gingeralet ja pohdimme, miten maisteri Pyyvesi ratkaisee ongelmansa. Siitä ei suorilla ja segmenteillä selviä ja sikäli kuin taannoin huomasin, lojuivat derivaatat pöydällä väärinpäin. Tai mitä lienevät olleet, minua joka tapauksessa alkoi kyllästyttää joutavanpäiväinen vatulointi. EhdotinVeeralle ampumaradan takaista pöheikköä, mutta hän tuli epäluuloiseksi. - Kuule en minä heti sun kanssa pöheikköön säntää kun vapaalle päästään.  En minä ole niitä tyttöjä, ettäs tiijät. Mene Roosan kanssa, sehän on sellanen niinku tiijät. 

Mutta enhän minä siitä mitään tiennyt, olin kyllä tarkkaillut heitä molempia tasaveroisesti. Ja sitten aikanaan, kun päädyin jommankumman kanssa naimisiin, en muista kumman,  oli koko ongelma jäänyt jo unohduksiin. Mietin tässä istuessani miten pysäyttävä tämä tilanne oikeastaan olikaan. Istuimme siinä Veeran kanssa jossakin tulevaisuudessa, muistelin Roosaa ja ryyppäsin lasista laihaa olutta. Veera näytti jotenkin poissaolevalta ja kun nyt oikein tarkensin katsetta, huomasin että hän todella olikin poissa. Siitä, minun vierestäni. Eihän siinä ollut edes hänen lasiaan. Siinä oli vain metallinen pikku astia, johon oli pantu suolasirotin, hammastikkuja sekä paperipyyhkeitä. Tuijotin niitä hetken tyrmistyneenä ja tein päätöksen. Kyllä minä nyt lähden sinne pöheikköön, ampumaradan taakse. Sillä mihin muualle he olisivat voineet piiloutua, Veera ja Roosa? Molemmat umpikieroja tyttöjä, enkä vieläkään tiedä kumman kanssa olen naimisissa. Koko tämä ongelma edellytti uutta tulkintaa ja uutta näkökulmaa.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti