VESIHIISI SIHISI HISSISSÄ

Miete:
Ihminen hallitsee tekniikkaa.
Vaiko päinvastoin?

Sosiaalinen kanssakäyminen on kärsinyt facebookeista ja kaiken maailman
instagrammeista. Minä olen tiukasti henkilohtaisen kontaktin kannalla ja
harrastan vain sujuvaa keskustelua. Kerrostalossa, jossa asuin parisen vuot-
ta sitten, asui näyttävän näköinen nuori insinöörineiti. Hän oli oikein dfiploo-
mi, niin että talonmies otti aina karvahatun päästään kun joutui neidin kanssa samaan hissiin. Ei hän koskaan muita sillä tavoin kunnioittanut, minua hän tuskin tervehti, humanistia.

Osuin kerran neidin kera samaan hissiin, johon minun suureksi iloksekseni
tuli tilapäinen häiriö. Neiti näytti vähän kiukkuiselta, siksipä päätin höllentää
vähän ohjaksia ja aloittaa syvällisen keskustelun.

- Neiti hyvä, suokaa anteeksi jos huomautan, mutta teillä on kellastunut koi-
vunlehti niskassa. Saanen poistaa sen, ihan kevyesti vain. Ei se tee kipeätä.

Neiti heitti minuun hämmentyneen silmäisyn ja minä, nopea gonzales, suori-
tin lupaamani toimenpiteen. - Kas noin, eihän sattunut?

Seurasi rasittava hiljaisuus. Jos hisssissä olisi seinäkello, se olisi raksuttanut
äänekkäästi. Katsoin fröökynän rintapieltä ja huomasin siinä nimen. Hänen etunimensä oli siis Laura.

Sinulla on kaunis ja kuuluisa etunimi, sanoin hänelle. Ikävää vain, että entisinä aikoina kauneuskäsitteet poikkesivat nykyisistä. Keskiajan naiset olivat usein lihavia ja heillä oli kaksi leukaa.

Katsoin tätä edessäni seisovaa kaunotarta tarkemmin ja huomasin hänet varsin tyydyttäväksi. Sinähän olet kelvolllisen näköinen, hoikka ja nätti. Päätin piristää tilannetta nipistämällä neitiä tiukan halkiohameen persuksesta.

Tiedätkö että Francisco Petrarca kirjoitti sinulle sonetin jo 1300-luvulla? Ehkä lausun siitä ajankuluksi muutaman pätkän, eihän niistä fysiokraateista tiedä milloin osaavat hissin korjata. Diploomityttö  näytti vähän kauhistuneelta, mutta ei sanonut sanaakaan. Niinpä aloin lausua 700 vuotta vanhaa sonettia:

Mitä siis tunnen ellen rakkautta? Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? Miten
tuo se kuolemantuskan jos on hyvää, miten jos se pahaa, täynnä suloutta?
Jos tahtoen hehkun, niin miksi itken, jos tahtomatta niin mitä on itkusta hy-
vää? Elävä kuolema, kuinka on näin syvää valtasi ellen salli rakkautta?

Hissi oli nytkähtänyt jo liikkeelle ja sen  ovi tempaistiin auki. Pari haa-
laripukuista realistia kuuli nuo viimeiset säkeet.

- Jaahah, että rakkautta siellä ehdittiin jo hioa, he virnuilivat.
-
Vaan neitipä oli jostain syystä hyvin kiukkuinen. Hän fletaisi minua suoraan naamaan punaisella laukullaan, jota olin joskus arvostellut aatteen väriseksi. Mutta nyt hissimatkan jälkeen punainen olikin minun nenäni, ja silmänaluset ihan fasismin mustat. En kehdannut kotona kertoa totuutta, vaan väitin että törmäsin hissin oveen. Eikä Laura-neiti enää sen koommin tervehtinyt minua.