PAKOMATKA


Miete:
On parempi elää kuin kuolla 
jonkin puolesta

Oltiin kävellen matkalla kohti Tuhnajaa. Nimi oli niin outo, että se jäi heti mieleen. Se oli niin kaukana kauppalasta, etteivät pommikoneet sitä löytä-
neet. Meidän koti oli vaaran rinteellä ja sen lähellä oli saksalaisten ampumarata ja kasarmi. Siitä ne marssivat usein talon oli ja lauloivat hai dii hai daa
hai dahhahhahaa, tai jotain sellaista. Ei siitä selvää saanut. Puhuttiin että niiden pitää kohta lähteä takaisin sinne mistä tulivat, mutta en minä tiennyt
mikä se paikka oli. Iltaisin ja öisin kuunneltiin lentokoneiden raskasta jylyä, kun ne suuntasivat rinteen yli kohti joentakaista kauppalaa. Äiti sanoi että
ne yrittivät pommittaa meidän taloa,mutta avasivat luukut liian myöhään.

- Miksi ne meidän taloa pommittavat? Minä kysyin.
- Siksi että ne luulevat näitä saksalaisten taloiksi, hän vastasi.

Nyt oli lähdetty pommituksia pakoon kauas Tuhnajaan. Isä oli sieltä etsinyt
meille paikan järven rannalla olevasta talosta. Käveltiin soratietä pitkin, mat-
ka tuntui toivottoman pitkältä. Jostakin takaa meitä lähestyi kuorma-auto,
jonka lava oli täynnä vankeja. Niin äiti minulle sanoi ja varoitti sanomasta
niille mitään, kun joku vangeista huusi minulle iloisesti. Hän heitti pienen nyy-
tin joka vieri tielle aivan meidän lähelle. Vangit nauroivat ja heiluttivat käsiään.

- Älä ota sitä, se voi olla myrkytetty, äiti varoitteli kun minä poimin nyytin
tieltä.
 Se oli nippu kosmoskyniä jotka oli sidottu yhteen pienellä langanpätkäl-
lä. Auto etääntyi tienmutkan taakse, mutta minulle jäi sen vangeista iloinen
kuva joka on säilynyt vanhuuteen asti. Eivät he niitä miehiä olleet, joita Go-
gol kuvasi näin: kaulat suorina ja päät ylväästi pystyssä he marssivat, en nyt
muista enempää että mihin. Ehkä vaikka Viipuriin vaihtamaan vanhat paikannimet uusiin.

Ne miehet auton lavalla olivat kaukana kotoaan ja tiellä taaperoiva pikkupoi-
ka herätti heidän mielissään muistikuvan. Voi olla niin, että heidän poikansa
jossakin kaukana olivat eksyksissä  ikuisesti, eivätkä he tarvinneet kyniä kir-
joittaaksen kirjeitä siellä mihin heitä vietiin.

Tuli toinenkin kuorma-auto. Sen kuljettaja oli ruotsalainen, mutta ymmärsi
mihin meidät vei. Järven rannalle, vanhaan maailmaan josta sota oli vielä
parin kuukauden päässä. Niihin aikoihin se oli vielä pitkä aika.