Päiväunelmia (T.Yli-Rajala)




R E K L A A M I K O I R A
päivän miete: Helmikuu, toivottomuuden luvattua aikaa
(Mahler)



Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle, pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen
vuoteen. Anna teki matkoille lähtöä ja arveli, että minä yritän keksiä esteitä. Että esitän nyt
sairasta, vaikka vain pää on vähän kipeä. Pienessä kuumeessa kehittelin runoa, mutta eihän 
se oikein lähtenyt sujumaan. Minä kun en hallitse noita runomittoja. Ajan kuluksi kuuntelin 
myös vanhaa vintiltä löytynyttä grammaria, sellaista veivillä varustettua, jossa pyörii 78: n 
kierroksen savikiekkoja. Tai mitä  nyt lienevät.

His  master´s voice. Siinä koira istuu pystyssä sojottavan äänitorven vieressä ja haukot-

telee. Sama koira jota jo isoisä katseli Hakkapeliitan reklaamista. Musiikista hän ei tiennyt 

enempää kuin että haitari on sielunvihollisen suunnittelema soittopeli ja että elämä on kuin 

musta savikiekko, täynnä yksityiskohtia ja toistuvia ääniä. Senkin hän tiesi, että hauras tuo 

elämä on, sen voi tuhota hetken mielijohteesta. Sitä voi myös pyörittää vuodesta toiseen ja 

kuunnella krahinaksi muuttuvaa, ennen niin tuttua ääntä. Mummokin sanoi joskus, että tämä 

elämä on hanurista, ainakin jos jokin asia ei mennyt hänen toivomallaan tavalla.

Ajattelin katkeroituneena, että ystävät ovat vieraantuneet, kaikonneet kauas pois. Tässä minä 
vain istuin tai makasin ja painoin pääni, liikkumatta, kuin mikäkin Ezra Pound. He olivat 
unohtaneet, ei minua heille enää ollut. Mie vaan velttona makoan, viikon jo maannunna veltto. 
Tässä näin syntini sovitan, kuumehissa kuorsaelen, epatto epäkelpo. Soi Liszt,  Lemmenunel-
mia ja matkaa menneeseen. Olin taas kuunnellut tuota iänikuista romanttiikkaa, katsellut ilta-
pimeälle pihamaalle ja etsinyt taivaalle kurottautuvaa kuuta. Päätin nyt irtautua ja etsiä viskin-
loput jääkaapista. Se oli kylmää ja huursi lasin pinnan, kupli iloisesti. Kunpa saisin taas unen 
päästä kiinni. Villahuopa haisi, kiedoin sen hartioille koska vilu jo hytisytti jäseniä. Mittarin 
kaihinen silmä näytti yhdeksää kolmatta astetta pakkasta ulkona, tai ainakin melkein. 

Mistä minä nämä virukset sain? Aikoinaan tämä kaikki olisi huvittanut Annaa. Hän olisi 
nauranut ja sanonut että et sinä sairas ole, kunhan vaan yrität tehdä vaikutuksen. Mutta nyt 
hän katsoi minua syrjäkarein ja teki pilkallisia huomautuksia. Teki mieli panna tässä nyt 
tupakaksi, mutta kun en muistanut mihin hän oli askin piilottanut. Lopulta se löytyi yöpöydän laatikosta, niin läheltä ettei tarvinnut turhaan nousta jalkeille, ei edes kurkotella. Savuketta 
sytyttäessä kuvittelin että minulla oli seuraa. Vieressä häivähti varjo ja nopea käsi ojensi kohte-
liaasti tulta ennen kuin sain oman tikkuni leimahtamaan. Tuo varjo oli edesmennyt Eikka.

Puheensorina häiritsi yöunta. En pystynyt keskittymään edes eilisen lehden lukemiseen.
Anna oli tullut minua, sairasta tapaamaan. Ei hän vajaata viskipulloani havainnut. Piilottelin sitä häveliäästi pöydän alla. Anna oli  tullut vähän kiireisenä, hän oli pakannut kamarissa matka-
laukkua.

 – Sano sille Eikalle sitten että meillä ei saa tupakoida sisällä, hän minulle äsmenteli. – Ja katsokin ettei niitä kaiken maailman taiteilijoita ja retkuja ravaa täällä sillä välin kun minä olen pari viikkoa matkoilla. Mitä se nytkin täältä taas haki?

- Juteltiin vähän arkirealismista kirjallisuudessa.Se kyllästyttää meitä. Eikä se mikään retku ole, 
opin käynyt taiteilija se on. Jätti luvut vaan kesken kun oli jo tarpeeksi viisas. Mummonkin mielestä  oppi on ihan hanurista, muunsin vähän totuutta Annalle. Totuushan oli, että mummon mielestä insinööri on seuraava askel alaspäin Jumalasta ja taitelija on se viimeinen, eli ensimmäinen askel helvettiin. Anna katsoi minua arvioivasti. 

- Minä lähden nyt. Taksi kuului tulevan jo pihaan, niin että yritä tulla toimeen äläkä soittele 
vanhoille kavereille. Ei sellaisia enää ole.

Käänsin kylkeä sairasvuoteella ja aloin kuumeisesti miettiä miten vietän kaksi viikkoa ilman holhousta. Sillä tuo nainen oli tuonut syklisen näkökulman minun lineaariseen aikaani.  Ja kun 
silmät taas ummistin, kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahilla ja hevotkin jo heiniä 
hamusi. Halleluja, sanoin Eikalle joka oli taas pistänyt tupakaksi.
(2020)