JUONEN METSÄSTÄJÄ

Autio talo.  (akvar.+hiili 1988 T.Y-R.)

Minä luen yleensä vain tietopuolisia kirjoja tai dekkareita. Niin sanottu kaunokirjallisuus ei ole minun makuuni. Nykyisin siitä saa vaikutelman, ettei romaanissa tai novellissa ole minkäänlaista juonta. Lukija houkutellaan sanaviidakkoon, josta ei pääse pyristelemättä ulos. Jos tilanne on tämä, silloin on parasta istahtaa jakkaralle tai mättäälle, ja syventyä tarkkailemaan juonen kulkua. Sehän on kuin tarhakäärme, joka livahtaa aina kynsistä jos lukija saa siihen otteen.  

Kerron tässä esimerkin. Selasin erästä vanhempaa kirjaa, novelli-kokoelma se näytti olevan, ja silmiin osui novellin nimi. ”Erään koiran tutkimuksia”. Vaikka kysymys oli siis tutkimuksesta, se oli kirjastossa sijoitettu kertomakirjojen joukkoon ja ymmärretty novelliksi.  Valitin asiasta virkailijalle, joka ylimielisesti kehotti minua lukemaan kyseisen teoksen ensin ja valittamaan vasta sitten. Yritinhän minä, mutta en millään jaksanut. Tarina oli vailla päätä ja häntää. Vapaus, joka nykyisin on mahdollinen, on vain surkea kasvannainen, kirjailija päättelee jutun lopuksi. 

Huomenissa päätin silmäillä taas uutta teosta. Sen nimi oli Sattumia. Siinä kirjailija katsoi asiakseen irvailla lukijaa kertomalla miehestä joka lähti töihin ja kohtasi matkalla toisen miehen, joka oli ostanut polakan matkalla kotiinsa.

Siinä onkin oikeastaan kaikki, kirjailija toteaa ja siirtyy seuraavaan aiheeseen joka minun mielestäni on yhtä päätön kuin edellinen-kin.Sen nimi on ”Mironov kääri kellon takkiin”. Tämä juttu jota voi ehkä nimittää lyhytproosaksi, päättyy taas toteamukseen: Mironov näki tämän kaiken, ja siihen koko tarina loppuukin. Muutama vaivainen rivi kirjaimia.

Päätin lukea edellä mainittujen kirjailijoiden kaikki teokset. Siihen meni aikaa mutta ei tupakkia, koska olen anopin kehotuksesta lopettanut tupakoinnin. Lopputuloksena oli hämmennys. Kumpikaan kirjailija ei selviäisi nykypäivän kustantajien vaatimasta ylen kor- keasta tasosta, josta saa näytteitä päivittäin sanomalehtien kirjai-lijaesittelyistä. Kirjoitin aikoinaan itsekin kritiikkejä, mutta en ny-kyisin uskalla, koska minulla on taipumus tulla aina väärin ymmär-retyksi ja koska minun mielestäni on väärin arvostella muiden kirjoituksia jos itsekin yrittää niitä kyhätä.

Luin ja luin, olenhan lähes koko ikäni lukenut kirjoja. Alkoi vain turhauttaa, koska tuntui siltä etten edelleenkään ymmärtänyt aivan kaikkea. Kulutin aikaa kaikenlaiseen humanistiseen jonninjoutavaan, jota kukaan teknisen koulutuksen saanut dippainsinööri ei suvaitse arvostaa. Siis kirjallisuutta ja historiaa, oikein yliopistossa. Eivät sitä muutkaan solmiota ja prässihousuja pitävät yhteiskunnan tukipylväät arvosta. Kauppa- ja lakitieteilijät, lääkäreistä puhumattakaan. Minä olen pukeutunut aina humanistisesti nukkavieruun asuun, en pane painoa merkkivaatteille enkä piittaa muotisuuntauksista. Lyhyesti voidaan sanoa, että kuulun yhteiskunnan tuottamattomaan poruk-kaan, joka elää muiden siivellä ja piilottelee mieluiten parempiensa selän takana. Näiden takamus suojaakin minua  tehokkaasti turhalta huomiolta 

Luulin että kaiken olen lukenut ja paljon kokenut kirjallisuuden rintamalla, mutta sitten kohtasin vaelluksella kuvien metsästäjän. Hän näytti minulle perhosen ja sanoi: katso, tuo pehmeä, taitettu kirjelappunen etsii taas uutta osoitetta.

Äkkiä älysin, että siinähän meillä on vastaus novellin, runon ja romaanin kirjoittamisen ongelmaan. (2021)

Jules Renard: Kuvien metsästäjä: Perhonen.