V I E R A S
Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena, sitä vanhemmaksi hän tulee. Olin tuntenut hänet jo vuosikymmeniä, kouluajoilta asti. Muistin että hän ei pitänyt vaaleasta sinipunasta. Tämän hän sanoi kun näki minulla tuon värisen kynän. Hän oli roteva ja liikuntatuntien kingi, hänet valittiin aina ensimmäisenä joukkueeseen. Tytöt ihailivat häntä salaa ja näkyvästi, hän oli kaiken muun hyvän lisäksi myös komea ulkonäöltä. Hän menestyi opinnoissa ja voitti kirjoituskilpailut.
Oli kerran arvelua siitä kenestä mitäkin aikanaan tulee. Kun minun vuoroni tuli, hän katsoi kohti ja nauroi hyväntahtoisesti. Sinusta tulee munkki, Olet aina omissa ajatuksissasi ja hiljaa niin, etten ainakaan minä tiedä mitä sinä ajattelet. Pelkäät naisia ja siksi sinä jäät joko vanhaksi pojaksi tai löydät tavallista rumemman tytön. Olimme ystäviä, mutta silti hän usein näki kaikki minun heikkouteni. Se mitä minä hänestä näin, oli hävettävää. Joskus herkkänä hetkenään hän kertoi mikä oli hänen mielivirtensä. Se yllätti minut, koska en koskaan ollut huomannut häntä mitenkään uskonnolliseksi. Hän häpesi tuota heikkouttaan.
Keski-ikä etäännytti meidät kauas toisistamme. Sitten kuulin, että hän oli joutunut sairaalaan vakavan taudin takia. Koska olin työmatkalla samalla paikkakunnalla, niin päätin käydä häntä tervehtimässä. Sairaalassa minulle sanottiin, että hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan vieraita, vaikka tiesi kuka oli vierailija. Viivyin useita päiviä työmatkalla ja palatessa päätin uudelleen käydä sairaalassa. Nyt se onnistuikin ja minä kauhistuin vanhan ystävän olemusta. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät uivat syvällä mustissa kuopissa. Hänen äänensäkin oli kuin ruosteisen saranan kähinää.
- Minä kävin täällä melkein viikko sitten, sanoin hänelle. Miksi sinä et silloin halunnut tavata?
Ystävä näytti hämmentyneeltä ja selitti:
- Minä olen maannut täällä sairaalassa jo monta kuukautta eikä kukaan entinen tuttu ole käynyt katsomassa. Yksinäisyydessä ja tuskissani minä anoin apua ja sain tänne oudon vieraan. Hän on istunut täällä minun vieressäni ja lohduttanut minua aina kun kivut ovat olleet pahimmillaan. Mutta nyt kun sinä ilmaannuit, hän sanoi ettei enää itse tule vaan sinä saat jatkaa siitä mihin me jäimme.
Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena, sitä vanhemmaksi hän tulee, sanoi Novalis ja oli oikeassa. Hänen katseensa alkoi pelottaa minua ja olin hämmentynyt. – Mihin te sitten jäitte? Sain vaivoin soperrettua.
- Jos et tiedä mihin olet menossa, et päädy mihinkään, vieras sanoi. Mutta jos pakenet ja katsot vielä kerran taaksesi, näet ystävän.
Sairas katsoi minua mutta näytti epävarmalta kun vielä jatkoi: vieras katosi samalla kun sinä avasit tuon oven. En muista milloin hän siihen tuli enkä sitäkään miksi hän päätti lähteä.
Sinuun turvaavat ne jotka nimesi tuntevat, sillä et hylkää niitä jotka sinua etsivät
(Psalmi 9:11)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti