MUSTAHIUKSINEN NAINEN 

Kuva: Äänetön musiikki on vaarallisinta (T.Y-R., 1996)

Puistosta lehahti lintuja ilmaan, ne kohosivat korkeuteen  yhdellä henkäyksellä. Verhot pullistuivat lämpimässä tuulessa ja joku, joka kulki ulkona ohitse piteli niitä aloillaan käsillä, koska halusi nähdä minut paremmin ja haastella kanssani. Mustahiuksinen nainen lauloi ja soitti klaveeria, mutta sanat ja sävel minulta unohtuivat. Vain aihe jäi mieleen: kaipaan  takaisin elämään.

Ihmettelin miksi hän näyttäytyi vain unessa eikä koskaan hymyillyt. Verhoja aloillaan pidellyt hahmo kuului kävelevän portaikossa, ja siksi minä päätin piiloutua vaatekomeroon. Se oli sullottu täyteen vanhoja naisten puseroita, jotka joskus olivat tuoksuneet kaikissa väreissä, mutta joista nyt uhosi ankea homeen haju. Klaveeria soitellut ääni piti taukoa joka minua hermostutti, sillä äänetön musiikki on vaarallisinta. Kohensin asentoa vähän, ojensin jalat suoriksi ja ummistin silmät. Näin olo tuntui turvalliselta.

Vieressä istuvalle vanhalle tuttavalle sanoin, että en enää muista hänen nimeään koska hän ei ollut vuosikausiin pitänyt yhteyttä. Vaikka toisaalta en sitä mitenkään outona pidä, sillä vainajahan sinä olet ollut jo kolme vuosikymmentä. Hän myönsi tämän ja näin miten ylähuuli vapautti näkösälle hampaat, jotka näyttivät jo lahoilta. Oleminen tuntuu nykyään niin keveältä että tekisi mieli lentää hän sanoi, ja siinä minä taas kuulin tuon klaveerin tutun äänen. Se kantautui nyt jostain kaukaa, nurkan takaa ja selvästi tunnistin sävelestä Lisztin Liebestraumin. Tuo soittaja oli rakastunut. 

Tämä tapaus sattui muistaakseni alakaupungilla. Minulla oli siellä opiskelija-asunto puutalon kellarikerroksessa. Ne olivat köyhiä alueita niihin aikoihin ja minä olin vain nuori mies, jolla oli työ ja tuska ansaita toimeentulo joka päivä. En minä sitä ansainnutkaan. Hain leivät ja makkarat kadun päässä olevasta kaupasta ja kahvit keitin kuumavesikeittimessä. Hän oli kävellyt päivittäin minun ohitseni bussipysäkille ja minä seurailin kunnes hän huomasi minut ja kutsui asuntoonsa. 

Miksi sinä seuraat minua vaikka tiedät, etten ole edes olemassa? hän kysyi. Minä vain soittelen Lemmenunelmia, mutta se on vaikeaa, koska en tiedä mitä ne ovat. Ääniä päässä. Tiedän että sinä olet kuullut minun soittavan ja siksi haluan nyt näyttäytyä kokonaan ja ilman peittävää klaveeria. Nainen nousi seisomaan ja näin hänen paljaat rintansa. Hänen kasvoissaan ja silmissä oli jotain tuttua, ja niin minä muistin Lauran jota maalasin kankaalle jokin päivä sitten.

Älä usko niitä jotka eivät lue mitä sinä kirjoitat. Kiihkeimpiä kriitikkoja ovat ne jotka eivät osaa kirjoittaa muusta kuin siitä mitä näkevät ja mitä voivat kosketella, Laura sanoi. He ovat mielestään realisteja, ei heillä ole myötämieltä eikä tunne-elämää. Realisti kirjoittaa automatkasta Espanjaan, mutta hän ei näe matkalla muuta kuin itsensä autossa katsomassa ohilipuvaa maisemaa joka ei herätä ajatuksia. Ikkunalasin pinnasta realisti näkee omat kasvonsa ja hyväksyy ne. Kun Hän joskus kohtaa saman mielisen kriitikon, he arvostelevat sinut mieheksi jota kukaan ei tunne eikä näe. Strindbergistäkin heillä oli sanansa sanottavana. Tuolla se hullu istuu yksin ja eristäytyneenä huoneessaan vihaa täynnä. 

Minä vain en ketään vihaa, ei minua tuohon suuruuteen voi verrata, sanoin Lauralle. Sitä en halua, koska viihdyn omassa seurassani enkä pelkää pimeää. Kun joskus katson peiliin, en minäkään näe siellä mitään. Ehkä noille kriitikoille on käynyt samoin. Koska heillä ei ole omaa kuvaa, he näkevät muiden kuvat vääristyneinä.

Niin, Laurakin on vain kuva. Mutta hän ei ole mitenkään vääristynyt ja kun lähden hänen luotaan, näen hänen nyt jo hymyilevän. (2021)

Epilogi

Kyllä minä näitä sun juttuja olen lukenu, mutta tääkin piti jättää ksken kun en oikeen ymmärrä. Mikä tää nyt on ? Onko tää realismia, uusromantiikkaa, naturalismia, eksistentialismia vaiko vaan alkoholismia?

Ei toki, etkö sinä ymmärrä kertomataidetta? Tämähän on totuus jolla on henkselit, pipo päässä ja kiero katse. Nytkin se tuijottaa sinua suoraan silmiin.