ALLEGRO

Dystopiaan 

(Katkelma käsikirjoituksesta)

                                            Kuva: Dystopia ( T.Yli-Rajala 2020)  

Möhään iltapäivällä näin ikkunasta kuinka muulien vetämät vankkurit kolisivat talon takana, tyhjällä mukulakivetyllä kadulla. Lasti oli huolekkaasti peitelty pressulla ja sen kulmien alta törrötti jäykistynyt jalka. Ajomies sytytti tupakan ja hetken aikaa minun mieleni täytti katteeton turvallisuuden tunne. Ajattelin näin, että elämä jatkuu vaikka ovet ja ikkunat on suljettu. Harvat ihmiset joita joskus kiirehtii jalkakäytävillä, näyttävät kulkevan todellista päämäärää kohti vaikka eivät tiedä missä se on. He nimittävät sitä vapaudeksi, mutta minun mielestäni se on anarkiaa. Kaduilla ammuskelu ja terrori keskellä vilkasta katua ei ole oikea tavoite.

Vähän myöhemmin ilmestyi kadun päähän sotilaspartio, joka tutki tarkoin kaikki rakennukset. Siksi minä piilouduin syvään komeroon, mutta kylläkin ihan turhaan. Sotilaat tyytyivät vain pintapuoliseen silmäisyyn, koskettelivat lukittujen ovien kahvoja kuin niitä hy-väillen. Yksi huomasi minut komeron pohjalta ja viittilöi niin, että ymmärsin hänen pyytävän tulta tupakkaansa. Se lerpatti palamat-tomana suupielessä. Kaivoin taskusta sampoaskin, raapaisin ja yritin hymyillä luottavaisesti. Millainen sää siellä on, kysäisin, mutta mies vain katsoa mollotti ja puhui outoja. Hän oli ilmiselvästi ulkomaa-lainen. Niihin en halunnut luottaa. 

Sotilaiden askeleet lopulta etääntyivät ja minä aloin ajatella Mariaa. Mietin mihin hän oli nyt matkalla ja oliko hän yksin, vai oliko saanut jo matkaseuraa. En osannut päättää  lähtisinkö heti häntä seuraamaan vai jäisinkö tänne odottamaan mitä tapahtuu. Kun nyt muistin miten ikääntyneeltä ja kulahtaneelta Maria lähtiessään näytti, ei minua hänen seuraamisensa enää kiehtonut. Nousin piilosta ja kiertelin huoneistossa, lauloin vähän mutta epäselvä  tilanne häiritsi niin etten enää muistanut säveliä. Katu viertä pitkin, niin se oli. Mulle sanoit näin, sun kanssas kuljen ystäväin. Mutta siihen Se taas katkesi, millään ei tullut muuta mieleen. Tämä muistikatkos alkoi häiritä niin, että harkitsin lähtöä tyhjästä talosta. Mitä hittoa minä täällä enää tein, täällä haisikin niin oudolta. Ei enää ystäviä ollut joiden kanssa kulkea. Eikä kysymys ollut perinnönjaosta. Tiesin että piru lähettää asiamiehensä joka paikkaan, mutta perinnönjaossa ja papinvaalissa hän on itse aina paikalla. Kaikkialla jaettiin nyt perintöä ja siitä johtui, että maailma oli mullin mallin. 

Seuraavat päivät minä vietin entisellä paikallani kirjoituspöydän ääressä. Ohi kulkevat sotilaat häiritsivät keskittymistä. He pyrkivät kurkkimaan olkapään yli mitä minä kirjoitan. Joku heistä oli saanut tehtäväkseen tarkkailla minua ja ottaa haltuunsa raskauttavaa materiaalia jos sellaista löytyisi. Se tuotti pettymyksen, sillä minä kirjoitan asiat aina korvien väliin. Tekstiä sieltä ei löydy, vain havainnekuvia mielialasta. Ne olivat informatiivisia ja niinpä realistisen vääpelin oli niitä vaikea ymmärtää. Joskus me väittelimme asiasta ja siitä hyvästä vääpeli riensi valittamaan majurille, joka määräsi kaksi tuntia karsseria. Minä istuin rangaistuksen tyhjässä salissa ja lauloin reippaita suojeluskuntamarsseja.

Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan-kappaleitakin keveästi jaloilleni, joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. Oikeastaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä, vaan musiikkia. Tarkemmin jos kuuntelin, se oli mollisointuinen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo minä ajattelin katkeroituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia mutta en onnistunut, koska ne värisivät himme-ässä iltakajossa hitaasti, huojahtelevat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen.  Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria monta vuosikymmentä sitten. Mutta oliko se Maria? Nyt kun muistia pinnistelin, palautuivat mieleen nuoren ihastuksen lapselliset kasvot. Ikkunasta näkyivät läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku suussa. Siinä minä nyt istuin yksin olohuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä. Kellon tikitys oli väännetty väkisin utopiasta dystopiaan, pihamaalla juoksenteli hädissään eksynyt kettu. (2021)