torstai 5. joulukuuta 2019







MAAN  SYDÄMELLÄ




Kuva: Maan sydämellä (T.Y-R., 2019)



Jokainen yksin maan sydämellä, auringonsäteen lävistämänä, ja äkkiä on ilta. Revin ja tuhosin tänään vanhan käsikirjoituksen, jonka olemassaolo oli tuskastuttanut minua jo vuosikymmeniä. Mitä minä sillä enää tein? Sillä oli alun alkaen vain työnimi, Punainen pastoraali. Että osasikin olla teennäinen, eikä kirjan sisältö antanut oikeutta naiiville nimelle. Luin muutaman pätkän tekstistä ja tunsin kuinka häveliäisyys kihelmöi päälaen ohuessa karvapeitossa. Vuosien mittaan olen kaljuuntunut, vain muuta-ma haituva siellä täällä pitää enää puolustusasemiaan otsalla ja ohimoilla. Nuo Quasimodon sanat putkahtivat mieleen kun muistin, että kirjoittelin noita tyhjiä rivejä kuusikymmentä vuotta sitten Oulussa, Pokkisen puistossa, lokkien kirkuna korvissa ja kalasääksen ilmaan jähmettyneen lehah-duksen ääressä.

Myöhemmin on riittänyt lisää revittävää. Muuttoja on ollut paljon elämän varrella, kerta kerralta etelämmäs. On ollut pakko karsia matkasta paljon pois, mutta kirjat ovat minua aina seuranneet. Käsikirjoituksella on merkitystä vain minulle itselleni, niihin liittyy muistoja ja nöyryytystä, suuruu-denhulluja toiveita. Vaan ”oikeat” kirjat, niistä en malta luopua. Joku sanoo, että tietokirjojen poiston voi vielä  ymmärtää, niiden tieto vanhenee. Mutta romaanit! Kuka niitä enää tarvitsee kun ne on kerran luettu? Joutavat paperikeräykseen.

Minä saan tuosta mielipiteestä päänsäryn. Tietokirjan tiedot vanhenevat vääjäämättä, mutta romaania voi lukea aina uudelleen ja uudelleen. Se voi olla ehtymätön aarreaitta. Sen heittäminen paperike-räykseen tai polttouuniin on murha, vandalismia. Kirjan mukana katoaa ikuisiksi ajoiksi sen kirjoittajan kokemukset ja tunnemaailma, ne joihin jokaisen lukijan pitäisi edes hetkeksi samaistua.

Tässäpä törmätäänkin solmuun. Millaiset kokemukset, millainen tunteiden maailma on lukemisen ja muistamisen arvoinen?  Kuinka taitava lukijan tulee olla, että hän erottaa pintapuolisen ajanvietteen tyhjät sivut syvää elämänviisautta tihkuvista kirjan lehdistä. Tässä työssä meitä lukijoita ovat tarjou-tuneet auttamaan monet maailmanparantajat, natsit ja kommunistit, liberalistit ja arvokonservatiivit. Nihilistit, anarkistit, populistit ja revisionistit.

On siis hyvä muistaa, että kaikki riippuu näkökulmasta. Petrarca näki asian näin: Peräsimettä pursi merta yksin käy, viskomana tuulten mielialan. Keveä tiedosta, lastattu erhetyksin. En tiedä mitä haluankaan: suvella värjyn, talvisäässä palan.

Olenko minä itse jonkun tuntemattoman epäonnistunut käsikirjoitus. Palanko minä?

Runosuomennos teoksesta Petrarca, Sonetteja Lauralle, Elina Vaara

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti