perjantai 13. syyskuuta 2019





ENSI KULAUS


Niin tyytyväisnä, ilomiellä
voi ensikulauksen niellä
(Wilhelm Busch)


Muistanpa hektiseltä työkaudeltani kuolemattoman tokaisun. Minä en ole tarvinnut kirjastoa enkä tule koskaan tarvitsemaankaan. Näin sanoi eräs itseensä tyytyväinen toukohousu. Monien kohdalla tuo tokaisu pitääkin paikkansa. He ovat aina tienneet miten veistä ja haarukkaa käytetään ja tarvit-taessa he osaavat jopa pukeutua smokkiin ja sanoa kyllä kyllä  ja aivan. Yhteiskunnassa moni heistä nousee niin korkealle, ettei tunne enää entisiä tuttaviaan.

Ja tottahan se on. Kirjastolla on kielteinen vaikutus psyykeen. Minua esimerkiksi häiritsevät menneet haamut. Seurustelen öisin Italo Calvinon, Guseppe Tomasi di Lampedusan ja Sinuhen seurailijan, Kaptahin kanssa. Keskustelemme seireeneistä ja kuuntelemme hartaina Cecilia Bartolin barokki-lauluja. Monesti Kafka käy meitä naurattamassa vinolla huumorillaan. Hän imitoi vakavakatseisia lukijoita jotka otsa rypyssä etsivät hänen kirjoituksistaan salattua , lukijaan kohdistuvaa ivaa. Bulgakov ilakoi kulkukoiransa kanssa. Hän onnistui tiedemiestuttavansa kanssa kasvattamaan siitä valppaan bolsevikin, joka löi Suomenkin taistolaiset ällikällä. Ja miten kävikään pikkuvirkamiehelle, joka aamulla herättyään havaitsi olevansa torakka! Tai työstä kotiin palaavalle verotoimiston virka-miehelle, joka löysi olohuoneestaan pomppivan pingispallon ja hermostui sen aiheuttamaan jatkuvaan nakutukseen.

Siitä torakkatarinasta äityivät suomalaiset kirjallisuuskriitikot käymään debattia, että onko moinen muutos edes mahdollinen. He korostivat kirjallista, luterilaista ja riihikuivaa tyyliperinnettä, jossa mielikuvitukselle ei pidä antaa hitustakaan tilaa eikä unista saa puhua. Meillähän on aina vallinnut voimakas muutosvastarinta, eikä siitä ole syytä luopua.

Minä olen tuosta asenteesta häiriintynyt sen verran, että kirjoitin pienoisromaanin jonka nimi on ”sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille ”, ja se on mitä sikeitä unta koko tarina. Avustajana oli renesanssin aikainen herra, jonka nimeä en millään muista. Erityisesti käsikirjoituksen sekavuus sai häneltä vilpittömät kiitokset. Olen sijoittanut sen kirjahyllyssäni luokkaan surrealistiset epäromaanit.

Lyhyesti sanoen meitä öisin paikalla olevia agnostikkoja, skeptikkoja ja nykykristittyjä yhdistää kuitenkin yksi yhteinen piirre. Me inhoamme sitä, että saarnaakin pyritään selittelemään mystiikan ja salaisen, näkymättömän maailman avulla. Materian maailmaa selitetään vain järjellä, vain joku häiriintynyt kristitty tietää ja tuntee, että Hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme, eivätkä meidän tiemme ole Hänen teitään.

Minä en ole tarvinnut… jne. on sekin saarna. Se on pieni lenkki indoktrinaation tulvassa
jossa me elämme. Se tähdentää, että enää ei tarvita poliisia eikä armeijaa, ei kansallisvaltiota. Ei historaa eikä äidinkielen opetusta. Ei vanhaa moraalia, vaan kulaus vapaata mieltä,jonka hengessä luodaan uusi uljas kansainvälisten suuryritysten hallitsema maailma. Kunnes lopulta huomataan, että meitä hallitsee taas vanha harvainvalta ja kirjava anarkia.  (2019)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti